sunnuntai 19. kesäkuuta 2011

VÄLILLÄ IHMEELLINEN


Kaupungissa on uusi konditoria. Paikan nimi on Teemu&Markus, ja se sijaitsee uudistetun Kiseleffin talon toisessa kerroksessa. Kävin siellä eilen. Parantelin krapulaani syömällä suklaa-marjaleivoksen ja salmiakkikonvehdin kirkon portailla. Seuralaiseni söi kaksi macaronia, omena-inkiväärin ja mustikan.

On ihanaa että Helsingissä on uusi kunnianhimoinen konditoria. (Vai, Teemu ja Markus, pitäiskö sanoa patisserie kun se kerran lukee nimessäkin? Koko nimi siis tosiaan on Patisserie Teemu&Markus.) Teemu&Markus on moderni, kliininen myymälä. Hieno ja ihan vaikuttava mutta seurailee tarkasti hienojen putiikkien ja hienojen konditorioitten ulkonäöllisiä perusoletuksia. Ihan kiva siis. Paikan astiat on hienot, tai hirveät, miten sen nyt ottaa. Teemu&Markuksessa ne toimii. Ja, ah, ne leivoslaatikot! Koivukuvion saa tällä kertaa helposti anteeksi, sen verran elähdyttävää on se, että joku oikeasti käyttää mietittyjä bokseja. Erityismaininta ja -kiitos myös myyjätytöstä, joka laittoi minun ja seuralaiseni laatikoihin eriväriset nauhat!

Tuotteiden ulkonäkö tuntuu jakavan kansan. Ne pötkylät kakkujen päällä sen tekevät. (Käykää tsekkaamassa nettisivuilta, ja kertokaa, pliis, mitä mieltä olette.) Mä en ole itse muodostanut vielä mielipidettä, enkä ehkä koskaan muodostakaan. Tavallaan ne pötköt ärsyttää mua ja sit tavallaan ei. Eipähän ainakaan ole kolmea pensasmustikkaa reunustamassa kakkua ja sit paria mansikanpuolikasta ja jotain hiton puolitettua passionhedelmää ja niinku punaherukkaterttua, ja ei kande unohtaa myöskään pakollista ananaskirsikkaa. Propsit siitä, siis.

Punaisella värillä ruiskutettu leivokseni ei kuulu tähän pötkylägenreen. Se oli ulkonäöltään varsin tyypillinen mousseleivos. Vihreä pursoteläjä tosin näytti liikaa ruohoa syöneen linnun kakilta, eikä makunsakaan puolesta puolustanut olemassaoloaan, vaikka olikin jännä ja paljastui pistaasiksi. Jos siihen olisi lisännyt suolaa? Siitä jäi mauton ja rasvainen fiilis. Diggailin neljäsosaympyrästä leivoksen päällä, ja valuvasta suklaasoossista, jonka valuvuus ei kuvassa näy. Makunsa puolesta leivos oli ilo. Neljäsosaympyrä oli vadelmamousse jonka maku ja koostumus olivat kuin melkein sulaneen vadelmajätskin. Kuten kyseinen jätski, olisi myös mousse voinut olla vadelmaisempi. Koostumus oli ihan mahtava. Leivoksessa oli lisäksi maitosuklaa- ja kirsikkamousset. Mä en lainkaan muista miltä kirsikkamousse maistui, joten, no, oiskohan sekin tarvinnut lisää kirsikkaa? En tiedä. Maitosuklaamousse oli hyvä ja laadukas. Pohjana oli browniepohja. Se toimii muhun. Leivos maksoi 4,2€. Ei mitenkään paha, mielestäni. Kovin suuri se ei ollut, mutta mä ainakin syön mielummin leivokseni pieninä. Viva les petit-fours! Loppupäätelmänä kehotan leivoksen ostoon, jos ei muusta syystä niin se vadelmamousse oli ihastuttava, hurmaava jne. jne. Ylipäänsä laadukas ja hyvin tehty tuote, ei siinä mitään.

Valitettavasti söin konvehdinkin. Se maksoi 1,2€, ja oli huono. Se oli ruma, siinä oli liian paksu kuori, suklaa lieni vasemmalla kädellä temperoitukin. Massa sisällä oli ihan jees, ei kovin ihmeellistä muttei hirveääkään. Onneksi suklaa on aika paskamainen raaka-aine. Älkää, pojat, masentuko, kyllä se siitä!

Seuralaiseni macaronit, 1,3€/kpl, olivat kauniita. Mustikassa ei kuulemma maistunut mustikka, enkä löytänyt omenaa omena-inkivääristä. Maistoin niin pienen palan että on hankala lausua julki tämän suurempia totuuksia. Macaronit täyttivät kaikki macaronvaatimukset.

Yksi juttu mua Teemu&Markuksessa harmittaa. Se että mösjööt Teemu ja Markus ovat kokkeja. Miksei kondiittorit perusta konditorioita? Eikä mulla siis ole mitään kokkeja vastaan, mä vain tahtoisin kondiittoreita pitämässä kondiksia kondiksessa. Tämä taitaa olla jokin alakohtainen kulttuuriero. Voi myös olla, että rafloissa on niin kamalaa, että kokit haluavat loikata konditorioitten puolelle.

P.S. Teemu ja Markus, käskekää joku äkkiä korjaamaan termi 'macaroons' macaroniksi tai edes macaronsiksi nettisivuillanne. Sen lisäksi hullukaan ei myy kuivakakkuja! Mutta tästä mä tykkäsin Teemun kuvauksessa itsestään: "Olen luonteeltani hyvin kilpailuhenkinen ja välillä ihmeellinen." Se pistää vähän kihertämään. Söpöä.

P.P.S. Konditoriassa käytetty suklaa on Valrhonaa. Tsekkasin just nettisivuilta jälkkäriosioita ja sieltä löytyi jälkkäri Caramelia -suklaasta ja maapähkinöistä yms. Caramelia on ihanaa. Se maistuu toffeelta. Taidan ostaa sen jälkkärin.

P.P.P.S. Myös Sillä sipuli kävi Teemu&Markuksessa!

torstai 16. kesäkuuta 2011

ARMAS DISKO HUVILINE


Visitoin viikonloppuna Virossa. Kävin Rakvere Punklaulupidu 2011 -laulujuhlilla parin toverin kanssa. Tapahtuma oli paljon suurempi kuin odotin: odotin että siellä olisi kolme punkkaria ja me. Ens vuonna uudestaan! Tosin silloin menen yksin. Vannoin näet että tästä lähtien matkustan aina yksin (tai isolla jengillä).

Yritin hyveellisenä bloggarina toteuttaa ruokaraportointia.


Kuvan nakit ostettiin nimen tähden. Nuorta miestä taustalla kutsutaan kuulemma joskus Jussiksi.


Testasimme urheasti uutta Fizz Paradise -siideriä. Se oli lämmintä ja pahaa. Makuna herkullinen guava-acai-kumkvatti.


Laulujuhlilla myytiin Pungivein -nimistä hedelmäviiniä. Hinta oli kohdallaan: 3,2e/plo. Sekin oli lämmintä ja pahaa, mutta viinille annetaan anteeksi. Pungivein oli kuitenkin juhlien punkein asia.


Ihmisten lisäksi laululavan läheisyys oli vihreänään heinäsirkkoja. Niitä oli ihan pienen pieniä ja jättisuuria.


Punkin jälkeen lähdettiin diskoon. Matkalla ehdimme muun muassa laulaa "Miljoona miljoona miljoona ruusua..." suomalais-latvialaisella edustuksella. Mahtava biisi kun se löytyy joka kielellä. Diskoilun jälkeen lähdimme paikalliseen yöruokalaan, ja sitten puistoon nauttimaan pahaa ja halpaa ja varsin alkoholitonta kuoharia, ja läpsimään hyttysiä. Auringon paistaessa on mukava nukkua.

Tallinnassa söimme pelmenit, jotka lienivät matkan oikein ruoka, siis sellainen bloggauksen arvoinen. Lisäksi söin hyvää voita. Se maistui kermalta. Paketissa oli lehmän kuvia, muistakaa se kun käytte Virossa.





P.S. Seuraavaksi kirjoitan jostain järkevästä. Tai seinään autiotalojen. Katsotaan!

maanantai 6. kesäkuuta 2011

HAJA-AJATUKSIA RAAKA-AINEISTA


Tein viime torstaina muffinsseja. Oikeastaan vain sekoitin muffinssimiksiin veden ja öljyn, ja lisäsin suklaanappeja päälle. Ihan hyviä niistä tuli. Miksiäkin on vielä. Se on sitruunan makuista. Se sitruunan maku tulee kuulemma aivan oikeasta sitruunasta.

Mä en käytä valmiiksi maustettuja tuotteita tai miksejä jne. leivonnassa. Kyse on tuotteen laadusta, ja siitä että jos tekee itse, niin voi sitten tehdä kunnolla. En kaipaa mats-erikmäistä typerää, lapsellista, mutta näköjään tärkeää, keuhkoamista. (Ai tuleeks pistaasijätskin väri oikeesti purkista? Ha-loo!) Taannoisessa lisäainekeskustelussa mua ärsytti hirveästi se kauhistelu ja demonisointi. Mä syön itse varsin oikeaa ja aitoa ruokaa. Toisaalta syön minä myös sipsejä ja pakastepitsoja. Enkä ole lainkaan kauhistunut siitä mitä ne sisältävät. Ehkä olen vain tottunut lukemaan tuoteselosteita? Ihmettelen, mikseivät kaikki lue niitä. Sehän on mukavaa.

Minulla leivonta ja laatu kulkevat siis käsikädessä. Ihan sama mitä leipoo niin se kannattaa tehdä kunnolla, ja kunnon raaka-aineista. Blogimaailmassa erityinen ärsytyksen aihe on ollut muun muassa Flora Vispi (rasvaton maito, kasvirasva (osittain kovetettu), kasviöljy, emulgointiaineet (E472b, E322, E472e), sakeuttamisaine (E1442 tapiokapohjainen), kirnumaitojauhe, sokeri, aromi, laktaasientsyymi, stabilointiaine (E407), väri (betakaroteeni)), tuo surkuhupaisa epäkerma. Myös kaikki maustetut rahkat, ruokakermat ja tuorejuustot voisi mun mielestä jättää kauppaan. Varsinkin siis jos tarkoitus on leipoa (ajatelkaa sitä prosessina!), ei vain tarjoilla itselle tai vieraille jotain syötävää. Raaka-aineiden maustaminen itse ei yleensä ole kovin vaikeaa.

Leipominen laadukkaista raaka-aineista ja kunnianhimo liittyvät myös yhteen. Ihan kuin sillä nyt mitään kunniaa saisi, että värkkää aina samantyyppisiä piiraita, kuten itse teen. Kannattaisi ennemmin tehdä marsipaanikakkuja. Kuitenkin omassa päässäni kohoan korkeuksiin, vaikka ihan pikkuriikkisenkin. Itse tehty vaniljakreemi on luksusta (mitä nyt aina ryssin sen) ja oma jätski parasta maailmassa (vaikkei pakastin koskaan pakastakaan sitä kunnolla). No ei vaan, kyllä kaikki välillä onnistuu. Silloin ne on ihanimpia koskaan.

(Sitruunamuffinssimiksi oli varastettu. En siis ostanut sitä.)

perjantai 27. toukokuuta 2011

KOLMIOLEIPÄ ON PARAS LEIPÄ


Moikka, mä nyt vähän bloggaan tällai itseltäni salaa. Oon siis vielä blogilakossa.

Kaikki turhanpäiväiset kevätohjeet on ilmeisesti vaikuttaneet minuun niin, että haluan jakaa kanssanne yhden. Se perustuu kesäkurpitsaan, tuohon epämääräiseen pötkylään, jota vihasin pitkään, ja olen rakastanut jo pitkään, enkä yhäkään syö sitä raakana.

Kesäkurpitsaan leivän päällä, suolattuna, pippuroituna ja valkosipuloituna, törmäsin lukiossa. Valitin kesäkurpitsan kauheutta eräälle ystävälle ja hän neuvoi minua paremmille poluille. Yhdistän ohuena paistetun kesäkurpitsan Lähi-Itään, ihan vain koska neuvojalla oli siellä juuret. Aika perusjuttuhan tämä on.


Kolmioleipä kesäkurpitsalla

2 palaa paahtoleipää (isoa, ei mitään Fasun kämäpientä)
n. 10 siivua kesäkurpitsaa (siivut esim. millin paksuisia)
mozzarellaa
tomaattia
kinkkua (luomu!)
sinappia
voita
pippuria

Paahda paahtoleivät pannulla vain yhdeltä puolelta (tavoitteena kärtsähtänyt maku). Paista sitten kesäkurpitsa oliiviöljyssä. Suolaa hennosti. Voitele toinen paahtis voilla ja sinapoi toinen sinapilla. Kasaa leipä harmoniseksi kokonaisuudeksi: muista laittaa mozzarella ja kuuma kesäkurpitsa sylikkäin. Leikkaa kahteen taikka neljään kolmioon, ja syö.

Voi sitä k-kurpitsaa laittaa enemmänkin, ja paksumpina siivuina jos tahtoo. Ideana on kuitenkin paistaa se pehmeän ja rutisevan välimaastoon. Yksinkertaisuuden ystävä jättää pois kaikki muut aineet paitsi kesäkurpitsan ja juuston. Tosin silloin mozzarella kannattanee vaihtaa tymäkämpään tavaraan, ja tietysti lisätä huimasti kesäkurpitsan määrää.

sunnuntai 8. toukokuuta 2011

LUEN, LUEN, LUEN...

...NO AINAKIN IDEAALITILANTEESSA.

Consummatum est. siis vetäytyy pääsykokeeseenlukutauolle. Se kestää kuun loppuun. Älkää hyljätkö!

Mä olen todella huono lukemaan johonkin hiton pääsykokeisiin. Koko ajan pitäisi muka tehdä jotain muuta. Blogitauonkin merkitys on lähinnä henkinen: ehkä se auttaa keskittymään olennaisiin asioihin.

maanantai 25. huhtikuuta 2011

TYÖMAARUOKA


Tervemenoa vapaus, tervetuloa kesä! Huomenna alkaa siis työt. Olo on kummallinen. Täytyy tehdä kaikkia asioita: kaivaa reikäiset villapaidat ja rumat housut esiin, teipata työkengät kasaan ja ladata sähköä radioon. Kävin myös kaupassa ostamassa ruokaa duuniin. Aamupalaksi on jugurttia (mysliin ei ollut varaa!), randomruuaksi klementiinejä ja yksi banaani, ja lounaaksi peruna-porkkana-kaali-linssi-fetasalaatti.

Mä en hirveästi tykkää tehdä ruokaa töihin. Täytyy aina suunnitella ja tehdä ja pitäis olla käytännöllistä ja sellaista, mikä on sekä hyvää että työntekoaedistävää (eli yksi salaatinlehti ja kaksi kurkunpalaa eivät riitä) ja kaiken lisäksi en kehtaa syödä kaikkein hämärämpiä safkoja töissä. Mun työssä muutkin kyllä syövät hämärähköjä safkoja. (Esim. mönttejä voita ja raakaa lihaa bongattu!)

Meillä olisi ruokalakin. Se on Amica, ja käyn siellä välillä. Se ei ole kovin kummoinen mutta tykkään vaeltaa sinne. Kokemuksena se on siis täysin ulkogastronominen, sillä itse tehden saan parempaa.

Parhaita työruokia on sellaiset jotka voi kantaa yhdessä laatikossa duuniin. En tykkää pilkkoa ja silputa ja kokata töissä, joten on kiva jos kaikki on jo valmiina siellä yhdessä laatikossa. Viime kesänä aloin tosin pygäämään salaatteja duunissa, ja jos pitäytyy iisillä linjalla, niin se oikeastaan käy hyvin laatuun. Silloin kaikki on tuoreesti pienittykin. Eikä tarvitse tehdä ehkä mitään kotona, mikä on kivaa! Salaatti saattaa olla duuniruokien kunkku: menee yhteen purkkiin, ei tarvi lämmittää, ei tarvi tehdä melkein mitään.

Hyvin surullista on, jos on töihin mukaan vain jotain todella pahaa safkaa (tai pelkkää kaurapuuroa). Se sitten varjostaa koko työpäivää. Toisaalta kun tekee itse ruokansa, niin saa yleensä hyvää. En mä ainakaan pruukaa tehdä pahaa. Kukas sellaista nyt tahtoisi syödäkään?

Mitä arvoisat lukijat syövät duunissa?


P.S. Mua jännittää! Mulla on sellainen olo kun lähtisi vaikka leirille. Sellaiselle leirille, jossa käy vuosi vuoden jälkeen ja siellä on kaikki ne samat tyypit ja se paikka on se sama ihana. Mutta siellä leirillä täytyy joka päivä olla seitsemältä aamulla ja vaikka silloin onkin nättiä niin kyllä se silti usein kismittää. Meidän leiriltä saa vielä päivärahaa, ikään kuin intistä, ja sillä päivärahalla saa ostettua suunnilleen saman verran hyödykkeitä kuin intin päivärahalla.

P.P.S. Tässähän voisi pistää kilpailun pystyyn:
Arvaa missä Anni on töissä?

torstai 21. huhtikuuta 2011

IHANA, IHANA KEVÄT



Tein eilen serbettiä (, joka on siis sorbettia jossa on maitoa). Mietin kevät- ja pääsiäisasioita ja -makuja. Harkitsin herne-, persilja-, roquefort-hunaja-, suklaa-, paahdettu kookos- ja oliiviöljyjätskejä ainakin. Päädyin inkivääriserbettiin. Ohje on Lebovitzin The Perfect Scoop -kirjasta, tosin muuteltuna sen verran että voinen sanoa että se on Annin päästä.


Inkivääriserbetti

0,5l täysmaito
100g sokeri
10g hunaja (juokseva)
60g ananasmehu
25g tuore inkivääri
(hieman hippistä oranssia väriä)

Laita maito, sokeri, hunaja ja mehu kattilaan ja kiehauta. Ota kattila pois tulelta ja raasta sekaan inkivääri. Anna jäähtyä (ja lisää väri). Aja seos tasaiseksi esim. sauvasekoittimella. Iske seos jäätelökoneeseen ja noudata ohjeita tai jäädytä sitä pakastimessa niin kauan kuin tarvis. Sekoita välillä että jääkiteet hajoavat.


Eilen oivalsin jotakin: tarvitsen jätskikoneen. Pakastimeni on ihan paska, ei se edes jäädytä mitään. Silti serbetistä tuli mitä mainioin. Tosin kiteet voisivat olla snadisti snadimpia, mutta minkäs teet. Jätskikone auttaisi siihen, ja kylmempi pakastin. Kuvittelin että inkiväärin maku tulisi kiukkuisena esiin serbetissä mutta se onkin hyvin lempeä. On se silti inkiväärinen. Ananasmehu on kuin maku ennen makua, se tuo kiintoisan viidakkotwistin (no, okei, eksoottisen!) serbettiin muttei sinänsä maistu erillisenä.

Huomioita:
Jätskejä ja niiden sukulaisia kuuluu siis sekoittaa jäätymisen aikana että tuotoksen kidekoko pienenee.

Lisäsin juoksevaa hunajaa seokseen koska ajattelin että se tekisi siitä pehmeämpää, vähemmän kiteistä, jotain sellaista (ja siks että hunaja on parasta). Jeesus tietää, toimiiko se oikeasti. Teoriassa se toimii. Alkoholiakin voisi lisätä: silloin seos ei jäädy niin kovaksi. Meinasin laittaa mutta hillitsin itseni.

P.S. Koska tämä on kulttuurihömppäblogi, niin mun oli tarkoitus kirjoittaa tietysti pääsiäisestä laajemminkin. En jaksa! Kerron teille sen sijaan pääsiäistarinan:

Kun elin Irlannissa muutama vuosi sitten, ajateltiin toverien kanssa juoda kaljaa (tms.) pitkäperjantaina. Oltiin kuultu huhu ettei mikään ole auki eikä missään ainakaan myydä silloin alkoholia. Baaritkin ovat kiinni, ja saattavat aueta kun vuorokausi vaihtuu. Pitkäperjantai on klassinen kotibilepäivä siis. Me kuitenkin tiesimme että Lidl on auki, ja kyllähän jotkut kaupat ovat aina auki. Näin ollen suoritimme reippaan ja keväisen retken Lidliin. Oli se auki. Alkoholihyllytkin olivat auki. Niillä hyllyillä ei vain ollut mitään. Masentuneina taisimme ostaa jäätelöä, ja juoda jonkin viinipullon jämät. (Mulle ei ole vieläkään selvinnyt että miksi hyllyjen eteen ei oltu vedetty sellaisia verhoja. Kauhea duuni tyhjentää kaikki.) Hiton katolilaiset!