VOIHAN JUMALAN PÖTSI

  
Hei kaikki sipsinsyöjät!

Oispa kiva kirjoittaa sipseistä mutta ei mulla ole niistä mitään sanottavaa. No sen verran että Sokoksen Marks&Spencer -ruokakomerosta saa sipsejä. Ne on kalliita ja mautkin oli jotain tylsiä.

Kävin muutama viikko sitten Tampereen uuden talon Moro Sky Barissa. Tiedättekö, se musta talo, sellai torni. Halusin sinne baariin, koska, sen lisäks että tykkään baareista, tykkään Moro Barista, ja kelailin et jos se ois viel taivaalla ni. Mikäs sen mukavampaa.

Tänään tein chilin. Laitoin siihen sipulia pekonia tomaattimurskaa tomaattipyrettä todella kuivuneita aurinkokuivattuja tomaatteja chiliä joulumausteita laakerinlehden vähän tuoretta paprikaa vähän porkkanaa vettä liotettuja borlottipapuja ja annoin hautua viis tuntia. Riisi oli loppu! Söin kvinoaa ja fetaa ja raejuustoa.

Oikeasti yritän vältellä esseen kirjoittamista ja karkkiakin oon ostanu. Karkki on pahaa. Tää postaus kertoo oikeasti kummiski:

Valitin joskus vuosia sitten kuinka ruoka-aiheinen kaunokirjallisuus on kamalaa: romanttista tuoksujen ja aistien ja elinten perässä juoksentelua. No niinhän se yleensä onkin, mut onneks Ranska tulee tässäkin apuun!

Francois Rabelais oli ranskalainen kirjailija ja lääkäri. Sen teokset ilmestyivät renessanssin aikaan joskus ennen 1500-luvun puoltaväliä. Syksyllä ilmestyi Siltalalta suomennos kirjasta Pantagruelin neljäs kirja. Myös kolme edellistä on käännetty, tosin vaihtelevin lopputuloksin. Toisin sanoen tää viimeisin ja tätä edeltävä eli Kolmas kirja on parhaat, kääntäjänä Ville Keynäs. Lämmin suositukseni.

Rabelais'n kirjoissa sekoilevat muutama jättiläinen, yks pillunsaannistaan huolestunut pelkuri ja kasa muuta jengiä. Käsiteltävät aiheet ovat seksi, naiset, ruoka, tappeleminen, filosofia, pahoinpitely, antiikki, munavitsit, ruoka, maailma, ruumis ja piereskely. Sen lisäksi sanaa eksoottinen on tiettävästi käytetty ensimmäistä kertaa Neljännessä kirjassa! Nerokasta! Eksoottinen eläin! Eksoeläin!

Hirmuisen huutonsa kannustamina he hyökkäsivät raivokkaasti lihapullien kimppuun ja kaatoivat makkaroita kuin heinää. Kun sisälmysmakkarat huomasivat vastustajan saaneen lisäjoukkoja, ne ottivat jalat alleen ja kipittivät kiireen vilkkaa karkuun kuin olisivat nähneet kaikkien helvetin pirujen käyvän kimppuunsa. (s. 194, Pantagruelin neljäs kirja)

Kirjoissa on myös listoja:

kanoja,
kaneja, kaninpoikasia,
viiriäisiä, viiriäisenpoikasia,
kyyhkysiä, kyyhkysenpoikasia,
harmaahaikaroita, harmaahaikaranpoikasia,
trappeja, trapinpoikasia,
niittykirvisiä,
helmikanoja,
kurmitsoja,
hanhia, hanhenpoikasia,
puluja,
metsäkananpoikasia, 
punakylkirastaita,
flamingoja, joutsenia,
kapustahaikaroita,
kurppeloita, kurkia,
kurppia,
kuoveja,
frankoliineja,
(s. 260-261, Pantagruelin neljäs kirja)

Samaa listausta olisi ollut yhdeksän sivua lisää. Kaikki ne ruuat uhrattiin gastrolatrien eli vatsanpalvojien jumalalle.

Näillä perustein väitän, että Francois Rabelais kuuluu jokaisen itseään kunnioittavan kulinaristin sivistykseen. Jokaisen itseään kunnioittavan sivistyneen kulinaristin sivistykseen? Okei. Siis onhan se hauska, vaikka tekstin paloiksi pätkiminen tekee siitä vähän hahhah-hauskan. Vakavaa, vakavaa!

Teidän tapauksestanne voin oikeutetusti sanoa saman, minkä Cato sanoi Albidiuksesta, joka tuhlasi ja söi koko omaisuutensa, kunnes jäljellä oli ainoastaan talo, jonka hän poltti voidakseen sanoa consummatum est, kuten on sanottu pyhän Tuomas Akvinolaisen ajoista saakka, kun nahkiainen on syöty kaikkinensa. Ei siitä sen enempää. (s. 43, Pantagruelin kolmas kirja)

MAJA KULINAARISEN TIEDON PUUSSA

  

Mun työkaverini ilmoitti lainaavansa mulle erään kirjan. Se ei vaivautunut tiedustelemaan kiinnostustani. Ei se mitään. Pidän siitä, kun joku kertoo, mitä tulee lukea. Suosittelee, ihan henkilökohtaisesti. Se on henkilökohtaista, ja sisältään niin ikään noin niin kuin vilpittömyyttä ja yritystä kommunikaatioon. On tietty sit niitä snobbailutapauksia ja niitä 'koska-mä-pidän-täst-nii-sä-pidät-ja-itket' -tapauksia ja muitakin tapauksia.

Marianne ja Nils Lüchoun Hauskaa ruuanlaittoa on julkaistu vuonna 1955 Otavan toimesta. Alkuperäinen kieli on ruotsi: Laga mat som Lou-Lou, suomentanut Kyllikki Villa. Uskallan sanoa, että kirja on hämmästyttävä suomalaiseksi viiskytluvun ruokakirjaksi. Vaikka en mä niistä mitään tiedä. Kunhan arvelen.

Teoksen alaotsikko on Pakinaa ja ruuanvalmistusohjeita. Nimenomaan tässä järjestyksessä pidän ruuasta: paljon puhetta, ja ohjeita hengenpitimiksi, tai siksi koska kustantamo käskee. Kirjan hämmästyttävyys asuu sen moderniudessa. Ohjeissa käytetään parsaa ja valkoviiniä (kotitekoinenkin kelpaa). Vai kuvittelenko mä 1950-luvun, jolloin syötiin perunaa ja luettiin kirjoja hyvästä kotiäitiydestä? On tässä kirjassa myös paljon ranskankielisiä ruokalajeja, mut ei ne mua hämmästytä, niitä kun tuntuu aina olleen. Mutta valkkaria! Viiskytluvun Helsingissä!

Kirjan luvut ovat nimeltään muun muassa Jokapäiväinen keittomme, Värikästä ja pirteää, Kaisa tarjoaa kevyttä ja herkullista, Vanha kunnon kaali, Munien moninaisuus sekä Suolakurkun salaisuus. Jokapäiväinen keittomme -luvun toinen kappale alkaa näin:

"Eikö siis lapsia enää kasvateta syömään keittoa? Onko Keitto-Kasperin kauhea kohtalo Jörö-Jukassa täysin menettänyt kulinaaris-pedagogisen todellisuustuntunsa? Elämmekö naisvallan alaisina, joka pakottaa meidät latkimaan vatsaa veltostuttavia maitoruokia ja mehukiisseleitä tai orjuuttaako meitä muoti, joka pyrkii solakkaan linjaan ja jonka uhri petollisen maskuliinisen makunsa lumoissa on paljastunut täysin kyvyttömäksi käsittämään juoksevan ravinnon kestävää periaatetta?" (s. 7)

Mainitsen tosin vielä että Consummatum est. kannattaa feminismiä eikä mieluusti selitä ilmiöitä sukupuolten kuvitelluista tai opituista eroavaisuuksista käsin. Annetaan nyt kuiteski anteeks, viiskytluku.

Juhannuksen sekoilujen ja taikojen paikkaajaksi käynee sipulikeitto. Opastus sipulikeittoon löytyy sivulta 80. Luku on nimeltään Toipilaan keitto:

"Hän korvasi veden pullollisella kuivaa samppanjaa, raastetun juuston juoksevalla camembertilla, vatkasi munankeltuaiset vanhassa portviinissä ja mausti keiton lusikallisella Armagnacia. Ja hän vakuuttaa omasta kokemuksesta, että tämä sipulikeitto klo kolmen ja neljän välillä aamulla tarjottuna varustaa ihmisen mitä suurenmoisimmalla optimismilla.

Oi, sitäpä soisimme olevamme syömässä!" (s. 82)

IT'S CERTAINLY A BIT OF A GIGGLE

Sain kaksi kirjaa jouluna. Ne edustavat ääripäitä: toisessa on pikkutuhmia fantasiakakkuja ja toisessa pastaohjeita kreisingraafisin kuvin. Molemmat kirjat ovat Briteistä. Kuvittelin perustavani kaksi blogia joissa nämä kirjat suoritettaisiin läpi. Xtra Naughty Cakes -blogista tulisi supersuosittu ja The Geometry of Pastaa jaksaisi lukea muutama kummajainen.



The Geometry of Pasta on kokki-ravintoloitsija Jacob Kenedyn ja graafikko Caz Hildebrandin kirja pastasta. Teoksessa on helvetin hienot kuvat, kuten yllä näkyy. Kirja sisältää myös jaarittelua eri pastojen nimistä ja olemuksesta. Myös synonyymejä eri pastalaaduille löytyy! Ja sit niitä ohjeitakin on, tietty. (Mä olen vähän huono niiden kanssa, mut ehkä yritän tehdä jonkin joskus tästä kirjasta.) Digailen siitä että ohjeen lisäksi löytyy vielä ehdotuksia mitä sen tietyn pastan kanssa kandeis skruudaa, esim. gomitin kanssa kanaa ja luumuja tai frankfurtereita ja fontinaa ym. (Niin ja ohjeetkin siis kuulostaa ihan kiinnostavilta, on ällö -tyyppisiä vasikanaivoa tai siannahkaa ja iisi -tyyppisiä voita&salviaa, sekä kaikkea siltä väliltä.)



Xtra Naughty Cakes on Debbie Brownin tuhmien kakkujen kirja. Kirja on ihanan viaton muka-paheellisuudessaan. Kakkujen esittelytekstit on parhaita: Big Boy - This cheeky and suggestive pair of boxers is not only quick and simple to make but is sure to make the celebration memorable with all the giggling and knowing looks going round! Kakku esittää pullottavia sydänkuviollisia boksereita. Ah!

En tiedä tulenko kokeilemaan tästä koskaan yhtään ohjetta: marsipaanikakut kun eivät ole ihan mun juttu. Toisaalta sillä nuorella miehellä, jolta tän kirjan sain, on kohta synttärit (teen sille sit tutkielman sen alastomasta vartalosta, hah!). Ohjeet vaikuttavat ihan järkeviltä ja seurattavilta. Tykkään irtoraajoista ja irtopäistä joita kirjasta löytyy. Mun vakavahenkinen minäni saa tosin vähän näppylöitä tuhmien kakkujen sukupuolirooleista. Mut ehkä näihin tulee suhtautua jollain ironian ironian ironialla.

Molemmat joululahjakirjat täydentävät ihastuttavasti keittiön kirjahyllyä.

ELÄ VAIVAA

Talvi tosiaan alkoi tänään: joku lapioi lunta mun tupaani, rahat on loppu ja vituttaa. Oon lukenut koko päivän jotain surkeaa scifikirjaa himassa. Oma syy, tiedän. Ei ole bussilippua jolla matkustaa. Mulla on yksi banaani, porkkanoita, hieman valkoviiniä ja terveet kädet.


Kirsikka-ricottapiiras

kirsikat:
450g tuoreita tai (laadukkaita säilyke-)kirsikoita
4cl mantelilikööriä (Disaronno)

Poista kirsikoista kivet ja laita ne kannelliseen astiaan. Kaada joukkoon likööri, kansi päälle ja vaikka jääkaappiin pariksi päiväksi.

pohja:
80g huoneenlämpöinen voi
30g fariinisokeri
80g vehnäjauho
60g karkea vehnäjauho
30g kylmä vesi

Sekoita voi ja fariinisokeri. Sekoita jauhot joukkoon, ja lisää sitten vesi. Taputtele/kaulaa/whatever massa vuokaan (sellaiseen normaalikokoiseen) ja iske vuoka pakastimeen siksi aikaa kun muut asiat valmistuvat.

täyte:
liköörikirsikat
40g sokeri
1rkl maissi- tai perunatärkkelys
250g ricotta
40g sokeri
1 muna
snadisti kermaa (ei oo pakko)
vaniljasokeri tms.

Laita uuni kuumenemaan 175 asteeseen. Sekoita sokeri ja tärkkelys, lisää seos kirsikoiden joukkoon. Vedä sauvasekoittimella kirsikkaseosta vähän pienemmäksi niin että seoksessa on selvästi erottuvia kirsikan paloja. Kaada kirsikkamassa vuokaan.

Lisää sitten ricottan joukkoon sokeri, muna, kerma ja vaniljasokeri ja sekoita tasaiseksi. Kaada massa kirsikkamassan päälle ja tasoita pinta. Iske uuniin noin 40 minuutiksi ja jäähdytä hyvin ennen tarjoilua.


Piirakka on hiton makea ja mantelinen, kirsikkainen ja ricottainen. Mikään erityisen keveä jälkkäri tää ei oo mut aika hauska ja ehkä vähän erilainen piiras. Ohje on Maku -lehden sivuilta muunneltu. Makun ohjeen on tehnyt Saara Törmä, joka inspiroi mua ennen leivonta-aikoja ja leipurikoulua kirjallaan Saa vaivata. Respect!

PROUSTILAINEN MADELEINE JA SEN SELLAISTA

Minulla on teille kirjasuositus. Se on Suvi Aholan Sivumakuja (WSOY, 2005). Kirjassa on kokoelma proosa- ja runopätkiä sekä kotimaisilta että ulkomaisilta kirjailijoilta. Väliin on tiputeltu Aholan omia ruokaohjeita. Luonnollisestikin kirjallisuusosiot liittyvät ruokaan. Ahola on kirjoittanut myös sinne tänne omia kommentaarejaan kirjallisuuden ja ruuan suhteesta.

Teoksessa esiteltyjä kirjailijoita ovat muun muassa Tuula-Liina Varis, Günter Grass, Charles Dickens, Anne Tyler, Z. Topelius ja C.S. Lewis.

Ohjeita en pahemmin tarkastellut. Ne on kuitenkin sidottu kirjassa esiteltyihin teksteihin. On kakkua ja pestoja ja tahnoja ja vitello tonnato. En itse ihan hirveästi innostu ohjeista ylipäänsä, vielä vähemmän tällaisessa kirjassa. Mut onneksi muut innostuu - eiköhän ne ole aivan hyviä ja toimivia.

Mä en ollenkaan tiennyt tällaisen kirjan olemassaolosta. Löysin tämän vahingossa kirjastosta. Vahingossa siinäkin mielessä että tämä ei ollut ruokahyllyssä tai kulttuurihistoria- tai jossain ymmärrettävässä hyllyssä. Kirja oli tietysti kirjallisuustieteen hyllyssä. Hah! Mikä mesta.

Nyt seuraa tunnustus: Mä en oikeasti ole lukenut Sivumakuja, enkä ajatellutkaan. Minulla on nimittäin aivan käsittämätön määrä luettavaa, ja aikaa, no, aikaa ei ole määrättömästi. Kirja kuitenkin vaikutti hyvältä joten ajattelin suositella sitä täällä.


P.S. En tykännyt kirjan kuvista. Niistä tulee mieleen just tuollaiset kylddyrellit teokset. Tylsää! Kuvien takia kannattaa lukea Hännisen, Nummelinin ja Sisätön Erotica (Otava 2008). Siinäkin on kirjallisuutta (ja seksiä!). Olisin voinut kirjoittaa siitäkin suosittelupostauksen mutta se ei liity mitenkään ruokaan. Tai no ehkä syömiseen?

P.P.S. Näin muuten unta jostain maailmankirjallisuuden klassikosta muuntuneena lihapiirakaksi. Lihapiirakkamuodossaan se oli lättänä köntti lihaa käärittynä voitaikinaan, voideltuna keltuaisella oikein kiiltäväksi ja paistettuna kunnolla. Saattoi olla että kuoressa oli jotain koristuksiakin, viillot nyt ainakin. Valitettavasti en muista kirjaa mutta Anna Karenina osunee aika lähelle. Näen tällaisia unia koska olen kipeä. En muista kylläkään että koskaan kirja olisi muuttunut ruuaksi mutta kaikki muu hyvinkin.

YLITSEPURSUAVIA ADJEKTIIVEJA

Olen lukenut lyhyen ajan sisään yksi ja puoli proosateosta jotka sisältävät ruokafiilistelyä. Marsha Mehranin Lumoavien mausteiden kahvilan luin muutama päivä sitten ja Muriel Barberyn The Gourmet'n aloitin hetki ennen Pariisin matkaa eli marraskuun alkupäivinä ja lopetin noin puoli tuntia takaperin.

Lumoavien mausteiden kahvilan alkuteos Pomegranate Soup on julkaistu Random Housella 2005 ja suomeksi Helmillä 2006. Ruoka ei ollut suurin syy miksi tartuin tähän, ei myöskään aavistus suuresta kirjallisesta elämyksestä. Syy oli se että kirja tapahtuu Irlannissa. Lumoavien mausteiden kahvilassa kolme iranilaissyntyistä sisarta muuttaa Ballinacroagh'n pikkukylään Mayon kreivikuntaan Irlannissa ja perustaa kahvilan. Babylon Caféssa tarjoillaan iranilaisia herkkuja romanttisen ruokafiilistelyn, tyhmien irkkujen ja masentavan hömppien juonenkäänteiden kera. Pientä vaihtelua tuo traumaattisen Iran -ajan muistelu. Kirjassa on myös jonkin verran reseptejä. Lähtöasetelma oli hyvin samanlainen kuin Pienessä suklaapuodissa, viittaukset ruoan paheellisuuteen myös. Kieli oli aivan liian koristeellista mun makuuni ja on kauhean rasittavaa koko ajan tuntea niin vahvasti ja aidosti ja uh ja ah. Suosittelen tätä ihmiselle joka tarvitsee hengähdystaukoa kulttuurista. Ruokaromaanina tätä ei välttämättä kannata lukea (ellei pidä ruoastaan syntisenä ja ruusuveden tuoksuisena), ei myöskään Irlannin kuvauksena.

Siilin eleganssista tutuksi tulleen Muriel Barberyn suomentamaton esikoisteos Une Gourmandise on julkaistu Éditions Gallimardilla Ranskassa vuonna 2000 ja käännetty Gallic Booksilla englanniksi 2009. The Gourmet'ssa maailmankuulu ruokakriitikko on kuolemassa. Hän kaipaa syvästi jotain ruokaa muttei muista mitä. Hän käy mielessään läpi elämänsä gastronomisia huippuhetkiä joista muodostuu omia pieniä tarinoitaan. Välillä muut ihmiset pohtivat suhdettaan ylpeään ja kylmään kriitikkoon. Mä en oikein saanut otetta tästä kirjasta. Päähenkilö on epämiellyttävä ja ruoasta käytetään hirveästi hienoja kuvailuja (insolent tang, watery sweetness, discreet acidity!!!). Lopetin puoleenväliin, mun mielestä se oli tylsä. Kirja taitaa tapahtua samassa talossa kuin Siilin eleganssi (jonka suosioita, öh, ihmettelen). Ai kenelle? No saattaahan olla että jos tykkäsit Barberyn hittikirjasta niin pidät tästäkin. On myös mahdollista että ajankohta tälle kirjalle elämässäni oli väärä.

Miksi ruoka-aiheiset kirjat on usein hömppää? Miksi niiden keittiöistä karkailee aistillisia tuoksahduksia kuin spurgujen pöksyistä renttukirjailijoilla? Apua!

Mä kaipaisin ruokaa arvostavaa ja sitä rakkaudella huomioivaa kirjaa. En välttämättä hifistelyä, en ylisanoja paitsi tarvittaessa, en reheviä italialaisnaisia, jotka kädenkäänteessä pyöräyttävät maailman parhaat lihapullat. Ei kliseitä, pliis! Muistelen että inhottavan snobilla Tuomas Vimman henkilöhahmolla oli herkin hetki ikinä erään viinipullon kanssa. Se löytyy kirjasta Gourmet, eikä sekään ole kovin hyvä kirja, mutta sillä on hetkensä. Tuo hetki oli kaunis.

No niin, mitä sitten kannattaisi lukea? Vinkkejä otetaan vastaan.

KRÄÄSÄÄ

Yritän ohjata blogia takaisin raiteille ja jättää nuo turhanpäiväiset ohjeet vähemmälle. Päivän ensimmäisenä aiheena on siis miniklementiinit! Kuvassa näin ollen normaalikokoinen kynä ja minikokoiset klementiinit. Ostin näitä viisi kappaletta Kampin K-Kaupasta, maksoi huimat 22 senttiä. Oikeastaan vaikutusta ei tehnyt pienikokoisuus vaan nuo vihreät varret ja muutama vihreä lehti. Sydämeni vuosi taannoin verta kun luin jotain ohjetta jossa neuvottiin aina valitsemaan sitruunoita joissa on jäljellä vihreitä lehtiä. Lehdistä näet näkee kuinka tuore hedelmä on. Teki mieli lähettää valitus; mistä vitun lehdistä! Eihän tässä pimeässä maailmankolkassa hedelmissä ole jäljellä lehtiä, ja jos on, ne ovat kuolleita.

Klementiinit olivat muuten myös maukkaita. Niiden valitseminen vain oli työlästä, eikä suurin osa ollut erityisen hyvässä kunnossa.



Sain joululahjaksi taika(joulu)ponilta David Lebovitzin The Perfect Scoop -kirjan. Olin kai vahingossa kertonut tälle ponille että Davidin blogi on ihana ja sit tykkään jätskeistä ja että aattelin pyytää Davidiä treffeille. Tulin tosin siihen tulokseen että se on vähän vanha eikä edes kovin kuuma. Mut hei, se asuu Pariisissa! Ja sillä on varmaan rahaa. Se myös digailee suklaata.

En ole ihan hirveästi vielä laittanut aikaa tuon kirjan lukemiseen. Kuitenkin esimerkiksi herne- sekä anisjäätelöohje tekivät minuun suuren vaikutuksen. Myös Jokis on vaikuttunut Lebovitzin jätskeistä. The Perfect Scoopissa ei pitäydytä aivan pelkässä jäätelössä vaan mukana on kans sorbetti, serbetti*, granita, soossit ja kaikennäköiset pikkuleivonnaisohjeet kuten pikkuleipä. Kirjan ohjeet on hyvin rasittavasti jenkkiläisinä cupeina mutta luojan kiitos sulkuihin on merkitty myös grammamäärät.

Eiköhän The Perfect Scoopista nähdä tässä blogissa joskus esimerkkijätskejä.

Syötävinä lahjoina sain myös poropateeta ja mustaherukkahilloa sekä Bushmills-viskiä ja jotain konjakkia. (Olen muuten käynyt Bushmillsin kylässä Pohjois-Irlannissa. Ankea mesta!) Konjakki meni jouluna ja Bushmillsiä on vielä liru jäljellä. Pidettiin joulupäivän känniääliöjatkot sillä. Terkkuja vaan!

*Mikä on sorbetin ja serbetin ero? (Ja pitäiskö se kirjoittaa sherbetti?) Sorbetissa ei ole maitotuotteita, serbetti on kuten sorbetti mutta maidolla tms.



Kah, rinkula! Ostin Pariisista Printemps -tavaratalon pieneltä leivontaosastolta de Buyerin kakkurenkaan. Se maksoi 11,90e. En ole varma myykö Confetti näitä nykyään, ei kai? Kaupasta kakkurenkaita ei Suomessa kuitenkaan saa, paitsi sellaisia amerikkalaistyylisiä ylikorkeita häkkyröitä joiden kokoa voi säätää. Kuka haluaa syödä kakkua joka on 10cm korkea?, kysynpähän vaan. Ai niin, sori, ainakin blogeista päätellen hyvin moni. No, mä en, enkä tehdä, joten tämän mun kaunokaiseni korkeus on 4,5cm. (Pitäis ehkä joskus käyttääkin tätä eikä vain ihailla.) Joku kauppa voisi mun puolestani ottaa valikoimiinsa astetta pienemmän renkaan niin voisin ostaa senkin. Jos vaikka viidentoista sentin läpimitalla? Chez Marius? Se olisi kivaa.

Hyvää uutta vuotta muuten!