Näytetään tekstit, joissa on tunniste kahvila. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kahvila. Näytä kaikki tekstit

maanantai 14. joulukuuta 2015

KARDEMUMMA


Kuukausi sitten kävimme hakemassa kaalipiirakoita ja munapasteijan Kultaisen Kulauksen vieressä olevasta virolaisesta kahvilasta. Se on uusi paikka. Tiskin takana oli mukava mies ja ikkunat oli täynnä lappuja. Niissä mainostettiin tai tiedotettiin myynnissä olevista leivonnaisista. Suosittelen käymään siellä, aistittavissa oli balttilaista kaunosieluisuutta. Palvelu vain oli ystävällisempää.

Erityisesti kaalipiirakka ilahdutti. Aina se kyllä! Jokin niin vaatimaton ja ihana, miten sellainen voi olla olemassa. Tää nimenomainen piirakka oli tehty pullataikinamaiseen kuoreen. Ja siinä pullataikinamaisessa oli kardemummaa! Sit kuulin et yhen kaverin opiskelukaverin faija haluaa et kaalipiirakassa on aina kardemummaa. Yritin googlata tätä mut en jaksanu oikein yrittää niin en nyt tiedä laittaaks kukaan muu ku nää kaks sitä.

No, ei muuta.


Aleksis Kiven katu 48

keskiviikko 18. helmikuuta 2015

MORO ROOMA



Roomassa oli hauskoja taloja ja teitä ja ylämäkiä ja hauska liikenne ja hieno hieno joki ja vettä satoi paljon. Kengät oli koko ajan märät ja aurinko paistoi joskus, kissoja oli raunioissa, raunioihin oli pitkiä jonoja ja suuria pääsymaksuja. Otin huonoja kuvia syötävistä asioista kuten pistaasitiramisusta ja cannolo/cannolista ja laskiaispullan sukulaisesta ja klementiinistä ja satsumasta. Söin yllättävän hyviä asioita, sillä olin henkisesti valmistautunut muuhunkin. Söin pizzoja ja pastoja ja täytettyjä kesäkurpitsan kukkia ja gnocchia ja helvetin hyvää pistaasijätskiä Gromissa, härän vaikeasti syötävää häntää ja pienen palan trippaa Cesaressa ja jonkin verran halpaa viiniä ja sitten hyviä kuplavesiä. Nautin Saidissa kaakaon, joka oli kuin kuuma suklaavanukas, ja ostin sieltä hyviä konvehteja, joita lämpimästi suosittelen, jos tarve tulee Roomassa. En tiedä tarvitseeko Roomaan mennä ostamaan konvehteja.

En nähnyt paavia enkä Sikstuksen kappelia enkä syöny suolia enkä menny sisään Colosseumiin enkä käynyt Via Appialla vaikka sinne olisin halunnutkin, koska satoi niin paljon vettä, ja ajattelin, että jos se on vaikka tie niin siellä ei ole hauskaa vesisateessa.

Sit kans pussailin koska tää oli lemmenloma. Nyt ei oo rahaa.

maanantai 29. syyskuuta 2014

POUCHKII SANO POUCHKINE


Moi jengi, jotenki nää Pariisi -postaukset on alkanu väsyttää. Ei varmaan kannattais matkustaa ollenkaan.

Joka tapauksessa kävin siel Café Pouchkinessa. Mesta löytyy Printemps -tavaratalosta kahvilamuotoisena, ja muualtakin, mut ainakin jokin paikka, jossa käytiin, oli pelkästään myymälä. Ei sillä, ostettiin leivokset, ja mentiin portaille aurinkoon syömään niitä. Hintakin oli kovempi jos söi kahvilassa. Tosi kova se oli muutenkin, harvinaisen kallis pariisilaiseksi leivokseksi, eli varmaan jonku 7 euroa. Paikan päällä ehkä yhdeksän.

Mut mitäs siitä! Raha! Kuin tympeää! Mä olin haaveillut Café Pouchkinesta jo aikoja. Se on kullalla silattu ja romanttisen venäläinen, just sellanen hiton aristokraattisen venäläinen, joka puhuu vain ranskaa ja kääriytyy turkiksiin ja käy Keski-Euroopassa kylpyläkaupungeissa tylsistymässä. Sit kaikkeen on lisätty Iivana Julma tai joku paha eukko ja tosi paljon kansansatuja. Yhä viel vehnäjauhoa, voita, sokeria, rahkaa ja glitteriä. Café Pouchkine!

Söin valkoisen leivoksen. Ostin sen varmaan koska se oli steriilin valkoinen. Harkitsin myös jotain limanvihreää ja limankiiltävää. Valkoisessa leivoksessa oli vadelmaa ja kookosta. Arvostan sitä, että kummatkin maut voi arvata jo ulkonäöstä. Itse leivos oli täysin pätevä, mutta ei kovinkaan jännittävä. Se oli kuin tosi hyvä vadelma-kermakakku. En nyt toista kertaa silti kenties ostais seitsemän euron tosi hyvää vadelma-kermaa, vaikka sinänsä diggailen sekä siitä että tästä.

Toinen leivos oli myös tosi hieno, eli metallinhohtoinen donitsi. Toisin sanoen se oli tuulihattu, jonka täytteessä oli muistaakseni rahkaa. Kiinnostavasti se ei ollut kovin makea. Niin, kyllä mä kuulen, kun te ootte siellä nii et eihän rahka oo makeeta, dorka, mut ite ootte! Yleensä leivokset on hyvin makeita.

Liike oli hullun kreisin hieno ja superromanttinen. Leivokset oli varsin ranskalaisia venäläisellä twistillä ja sit sai kans jotain vanhoja hyviä venäläismeininkejä kuten rahkapullaa. No, se rahkapulla maksoi ehkä viis euroo, et kröhöm. Mut olihan se hauskaa. Tuli melkein kotoisa olo.

tiistai 26. marraskuuta 2013

SOPPIA, HANNA & ROTTIA


Rakas internet,
tänään olen käynyt tentissä, ollut iloinen, käynyt kirjastossa, lainannut kirjan, ostanut verhojen nipsuja (kahdet), joista toiset eivät sovi (suihkuverhoihin, ajattelin sitoa ne lahjanarulla saatana), ripustanut joulusuklaakoristeita, tehnyt ruokaa, lukenut Nabokovia (osaan lukee! kelatkaa mitä kylddyyriä!), ommellut pikkareitten sauman, tylsistynyt, haaveillut kaljasta, fiilistellyt saavutettuja etuuksia ja sitte ajatellut blogia. Aika paljon!

Viime viikolla kävin Tukholmassa. Pidän siitä kaupungista, koska sieltä saa maksamakkaravoileipiä aamiaiseksi kuten kuvassa 1. Suosittelisin tota paikkaa, mut ku en muista sen nimee, mut jossain Söderissä se oli. Kuvassa 2 ollaan Petite Francessa. Petite Francella on aika pönttö nimi, mutta paikka oli aika kiva. Ostin canelén. Se on tuo ruskea möykky. Se maistui niin kuin pannarilta, jossa on kova kuori, ja joka on pötkömuotoinen. Kaikki muut ihmiset siellä söi lounasta kun me vedettiin leivosta. Pahiksettaret!

Kungsholmenista Petite Francesta käveltiin Nem Nem Qúaniin Söderiin. Vedin lounaaksi uppopaistettuja kevätkääryleitä, ja se ihan hyvää oli. Ei nyt ehkä kauhean kreisiä, mut jos hengailee lounasaikaan (ja illallahan vasta voikin olla kingiä safkaa!) vaikka Medborgarplatsenilla öö kirjaston portailla, ja tulee nälkä, niin voi mennä sitte tonne. Kannattaa varoa silti rottia, sillä kerran näimme sellaisen siellä lähellä.

torstai 24. marraskuuta 2011

TÄÄ ON ANNAN LEMPPARI



Kävin aamukahvilla kahvila Sävyssä. Sen jälkeen käveltiin kahvitteluseuran kanssa ostamaan ruisleipää ja rahkamunkkeja Avikaiselta. Työttömän elämä, tiedättehän, se on niin helvetin vaikeaa.

Sävy sijaitsee Seksipisteen vieressä, kuten eräs pieni maiju joskus sanoi. Ostin sieltä cappuccinon ja SuklaaTäplän puolukkakonvehdin. Kaffe oli good, ja konvehti kans. Sävyllä taitais olla missio myydä hyvää kahvia, mut mä en yhden cappuccinokupillisen jälkeen surkealla kahvituntemuksella osaa sanoa suurta tuomioita. (Paitsi et mun mielestä se cappuccino oli harvinaisen hyvä.) Ja siis propsit ehdottomasti siitä, että tuolta saa noita konvehteja. Näyttäis kans saavan GoodPie Bakeryn tuotteita ainakin silloin tällöin.

Kahvila on vaatimattoman kokoinen. Paikan sisustus on berliiniläinen epämääräisyydessään. Erityisen epämääräisiä ovat seinillä roikkuvat sisustustaulut kahvikupposista. Ne ovat hirveitä mutta kieltämättä berliiniläistävät paikkaa tehokkaasti. Kai se on makukysymys.

Kyllä mä suosittelisin.

Tsekatkaa myös vanha bloggauksein SuklaaTäplästä.

torstai 15. syyskuuta 2011

JAUHO+VESI+HIIVA+SUOLA

Ite tein!


Kävin syntymäpäiväillallisella Kuurnassa. Kyseinen ruokailu innoitti minut kirjoittamaan tätä juttua. Safka nimittäin oli pääosin varsin mainiota. Ravintolassa tarjottiin kuitenkin myös leipää: ihan kivaa ohutta itsetehtyä trendikästä näkkäriä ja järkyttävän säälittäviä valitettavasti itsetehtyjä sämpylöitä. Ne olivat kumisen tiiviitä, huonosti pyöritettyjä ja nostettuja, surkeasti paistettuja... Nolostuttavia.

Huonosti tehty leipä ei ole mikään Kuurnan oma erityinen synti vaan se tuntuu yhdistävän suomalaisia ravintoloita ja muitakin syöttölöitä. Leipä Suomessa on yleisesti paskaa. Usein selitetään 'rikkaasta leipäkulttuurista' ja 'hienosta perinteestä'. Eivät kai ne valheita ole, se hieno perinne vain on yhtä elävää kuin tuohivirsujen käyttö Mannerheimintiellä, ja leipäkulttuurimme on rikas ehkä teoreettisesti. Todellisuudessa ihmiset syövät paljon teollista höttöä, ja ihannoivat isoäidin ruisleipää ja äitin tekemää pullaa.

Mikä sitten on ihannoinnissa vikana? Se ettei suostuta eikä osata nähdä totuutta ideaalin takana. Kuvitellaan että kaikki kotona leivottu on ihanaa ja että uunituore on aina parasta. Tarvittaisiin siis hippunen hirveää realismia. Tällöin voitaisiin rafloiltakin vaatia kunnon leipää, kun ei aina tarvitsisi ajatella että 'onhan se hyvää kun se on lämmintä'. Ei o!

Suhtautumisessa leipään kenties tiivistyy suhtautuminen ruokaan ylipäänsä. Jos Suomessa ruoka on ravintoa niin leipä on... Välipala Edamilla ja kurkulla? En tiedä, tiedättekö te?

Mietitäänpäs hetki tätä: Stockan Herkun omat leivät, Stockmann Bakeryn tuotteet, ne on tuotu pakasteina Keski-Euroopasta. Hiton kallista paistopistekamaa siis, samaa mitä saa Lidlistä. Miten Suomen hienoimmalla tavaratalolla ei ole omaa leipomoa? (Tai lopettaisivat vaikka noiden leipien myynnin, onhan siellä tiskillä pienten leipomoiden matskua tarjolla. Stocka, toi on noloa.)

Tunnelin päässä vilkkuu silti yksinäinen kynttilä. Leipä on trendikästä. Kannisto, Leibomo Limbbu, Frambois ja kumppanit leipovat hyvää leipää, vaikka usein kiskurihintaan. Tietysti löytyy myös perinteisempiä, eikä niin kalliita ja silti laadukkaita, leipomoita. Ehkä Kuurnassakin joskus opitaan? Ehkä joskus kahviloistakin saa salaatin kanssa jotain muuta kuin sen liian vähän paistetun esipaistosämpylän? (<--- no ehkä toi on toiveajattelua.) Myös kodeissaan ihmiset voisivat ryhtyä hieman kriittisemmiksi. Sekin auttaisi. Mun mielestä.

(Okei, tulipas sekavaa settiä. Tästä hommasta vois kirjoittaa näköjään enemmänkin. Katellaan myöhemmin.)

torstai 11. elokuuta 2011

VANA TALLINN


Moikka, tyypit,
kävin Tallinnassa.

Suhtaudun kiinnostuksella virolaiseen ruokakulttuuriin ja epäileväisesti paikallisiin suklaisiin. Myöskään leivosten takia en Tallinnaan matkustaisi. (Mutta meninkin sinne minivirtahepojen tähden!)

Yritin kuitenkin etsiä erästä suklaakahvilaa Vanhasta kaupungista. Ei sitä koskaan löytynyt mutta löysin toisen: Anneli Viik. Osoite on Pikk 30. Kahvilassa on porvarillisen rento sohva ikkunan alla ja muutama pieni pöytä. Vitriinistä löytyy ihan kiinnostava kokoelma konvehteja. Söin yhden. Se maistui inkivääriltä ja joltain minkä jo unohdin, se oli dipattu valkosuklaaseen, ja maksoi euron. Kovin kaunis tuotos se ei ollut mutta maku oli positiivinen yllätys. Kahvi oli perusookoo ja kaupungin hintatasoon nähden kallista.

Ostin mukaan mantelimassatäytteisen suklaalevyn, 6,5e. Se oli kääritty ihanaan punaiseen silkkipaperiin. Silkkipaperinen levy suljettiin oranssiin pakettiin, joka muistutti minusta liikaa huovutettuja käsitöitä ja muuta sellaista, johon olen vielä aivan liian nuori. Matkan kauniimman osapuolen mielestä se tosin oli kiva. Suklaalevy maistui hyvältä. Ei se mikään maailmanhistorian kreisein ja laadukkain ja paras levy ollut mutta puolusti kyllä paikkaansa elämässä. Tarjosin suklaata veljelleni ja hänen mielestään suklaa oli ei-hyvää mutta mantelimassa hyvää. Mun mielestäni suklaa oli aika hyvää mutta mantelimassaa olisi voinut parantaa. Tilanne kuvannee levyä hyvin: en oikein saanut siitä otetta mutta voisin ostaa toistekin.

Anneli Viik käyttää suklaana vanhaa kunnon Valrhonaa.

Ostin Tallinnasta myös voita. Mä olen kiinnostunut voista, ja ylipäänsä maitotuotteista. Kehotan teitäkin ostamaan jänniä voipaketteja; virolainen voi maistuu kahden kokeilukerran perusteella aivan kermavaahdolta. Kermavaahto taas, se maistuu rakkaudelta. (Kukaan muu jolle olen voita maistattanut ei ole ollut kanssani samaa mieltä. He ovat väärässä.)

sunnuntai 19. kesäkuuta 2011

VÄLILLÄ IHMEELLINEN


Kaupungissa on uusi konditoria. Paikan nimi on Teemu&Markus, ja se sijaitsee uudistetun Kiseleffin talon toisessa kerroksessa. Kävin siellä eilen. Parantelin krapulaani syömällä suklaa-marjaleivoksen ja salmiakkikonvehdin kirkon portailla. Seuralaiseni söi kaksi macaronia, omena-inkiväärin ja mustikan.

On ihanaa että Helsingissä on uusi kunnianhimoinen konditoria. (Vai, Teemu ja Markus, pitäiskö sanoa patisserie kun se kerran lukee nimessäkin? Koko nimi siis tosiaan on Patisserie Teemu&Markus.) Teemu&Markus on moderni, kliininen myymälä. Hieno ja ihan vaikuttava mutta seurailee tarkasti hienojen putiikkien ja hienojen konditorioitten ulkonäöllisiä perusoletuksia. Ihan kiva siis. Paikan astiat on hienot, tai hirveät, miten sen nyt ottaa. Teemu&Markuksessa ne toimii. Ja, ah, ne leivoslaatikot! Koivukuvion saa tällä kertaa helposti anteeksi, sen verran elähdyttävää on se, että joku oikeasti käyttää mietittyjä bokseja. Erityismaininta ja -kiitos myös myyjätytöstä, joka laittoi minun ja seuralaiseni laatikoihin eriväriset nauhat!

Tuotteiden ulkonäkö tuntuu jakavan kansan. Ne pötkylät kakkujen päällä sen tekevät. (Käykää tsekkaamassa nettisivuilta, ja kertokaa, pliis, mitä mieltä olette.) Mä en ole itse muodostanut vielä mielipidettä, enkä ehkä koskaan muodostakaan. Tavallaan ne pötköt ärsyttää mua ja sit tavallaan ei. Eipähän ainakaan ole kolmea pensasmustikkaa reunustamassa kakkua ja sit paria mansikanpuolikasta ja jotain hiton puolitettua passionhedelmää ja niinku punaherukkaterttua, ja ei kande unohtaa myöskään pakollista ananaskirsikkaa. Propsit siitä, siis.

Punaisella värillä ruiskutettu leivokseni ei kuulu tähän pötkylägenreen. Se oli ulkonäöltään varsin tyypillinen mousseleivos. Vihreä pursoteläjä tosin näytti liikaa ruohoa syöneen linnun kakilta, eikä makunsakaan puolesta puolustanut olemassaoloaan, vaikka olikin jännä ja paljastui pistaasiksi. Jos siihen olisi lisännyt suolaa? Siitä jäi mauton ja rasvainen fiilis. Diggailin neljäsosaympyrästä leivoksen päällä, ja valuvasta suklaasoossista, jonka valuvuus ei kuvassa näy. Makunsa puolesta leivos oli ilo. Neljäsosaympyrä oli vadelmamousse jonka maku ja koostumus olivat kuin melkein sulaneen vadelmajätskin. Kuten kyseinen jätski, olisi myös mousse voinut olla vadelmaisempi. Koostumus oli ihan mahtava. Leivoksessa oli lisäksi maitosuklaa- ja kirsikkamousset. Mä en lainkaan muista miltä kirsikkamousse maistui, joten, no, oiskohan sekin tarvinnut lisää kirsikkaa? En tiedä. Maitosuklaamousse oli hyvä ja laadukas. Pohjana oli browniepohja. Se toimii muhun. Leivos maksoi 4,2€. Ei mitenkään paha, mielestäni. Kovin suuri se ei ollut, mutta mä ainakin syön mielummin leivokseni pieninä. Viva les petit-fours! Loppupäätelmänä kehotan leivoksen ostoon, jos ei muusta syystä niin se vadelmamousse oli ihastuttava, hurmaava jne. jne. Ylipäänsä laadukas ja hyvin tehty tuote, ei siinä mitään.

Valitettavasti söin konvehdinkin. Se maksoi 1,2€, ja oli huono. Se oli ruma, siinä oli liian paksu kuori, suklaa lieni vasemmalla kädellä temperoitukin. Massa sisällä oli ihan jees, ei kovin ihmeellistä muttei hirveääkään. Onneksi suklaa on aika paskamainen raaka-aine. Älkää, pojat, masentuko, kyllä se siitä!

Seuralaiseni macaronit, 1,3€/kpl, olivat kauniita. Mustikassa ei kuulemma maistunut mustikka, enkä löytänyt omenaa omena-inkivääristä. Maistoin niin pienen palan että on hankala lausua julki tämän suurempia totuuksia. Macaronit täyttivät kaikki macaronvaatimukset.

Yksi juttu mua Teemu&Markuksessa harmittaa. Se että mösjööt Teemu ja Markus ovat kokkeja. Miksei kondiittorit perusta konditorioita? Eikä mulla siis ole mitään kokkeja vastaan, mä vain tahtoisin kondiittoreita pitämässä kondiksia kondiksessa. Tämä taitaa olla jokin alakohtainen kulttuuriero. Voi myös olla, että rafloissa on niin kamalaa, että kokit haluavat loikata konditorioitten puolelle.

P.S. Teemu ja Markus, käskekää joku äkkiä korjaamaan termi 'macaroons' macaroniksi tai edes macaronsiksi nettisivuillanne. Sen lisäksi hullukaan ei myy kuivakakkuja! Mutta tästä mä tykkäsin Teemun kuvauksessa itsestään: "Olen luonteeltani hyvin kilpailuhenkinen ja välillä ihmeellinen." Se pistää vähän kihertämään. Söpöä.

P.P.S. Konditoriassa käytetty suklaa on Valrhonaa. Tsekkasin just nettisivuilta jälkkäriosioita ja sieltä löytyi jälkkäri Caramelia -suklaasta ja maapähkinöistä yms. Caramelia on ihanaa. Se maistuu toffeelta. Taidan ostaa sen jälkkärin.

P.P.P.S. Myös Sillä sipuli kävi Teemu&Markuksessa!

perjantai 14. tammikuuta 2011

FASU SUL ON ISO MASU


En koskaan selviytynyt tiistaiselle kahvilaluennolle sillä seuralaiseni oli myöhässä. Pääsin kuitenkin kahville.

Mä pidän klassikoista (jos överimodernia ei ole tarjolla). Puhuttiin eilen erään toverin kanssa siitä kuinka Ekbergillä samppanjakorkin syöminen on paljon tyydyttävämpi kokemus kuin Kakkugallerian kahvilassa suklaa-mustaherukkaleivoksen. Tuotteen laadulla, tai sillä kumpi miellyttää mua enemmän, ei ole merkitystä. Silloin valitsisin Kakkiksen. Ekbergin porvarillinen charmi vain vetoaa muhun: epäkohteliaat rouvat, rumat pöydät. (Sitä paitsi noi mousset, eiks ne oo jo vähän passé? Ei kai.)

Söin siis Forumin Fazerilla valkosuklaa-punaherukka -moussekakkupalan. Se oli positiivinen yllättäjä. Valkosuklaakerroksen sisällä olevassa herukkamoussessa oli makua ja ihan oikeita punaherukoita. Olisin kyllä kaivannut enemmän herukkamoussea, se olisi tasapainottanut raskasta valkosuklaata, joka sinänsä oli hyvää. Kakun reuna oli kuivahtanut, ilmeisesti myynti ei ole kovaa? Anyways, siitä vähän miinusta. Niin, ja oli kakussa pohjakin, moussekakuille tyypillinen mahdollisimman ohut ruskea huomaamaton asia punaherukkamoussen alla. Eipä siitä sen enempää, harmiton.

Seuralaiseni söi lohireissarin. Hyvää oli.

Forumin Fasu on ihan kiva. Totta kai kannattaa valita ennemmin Kluuvikatu. Se on vastustamaton ja paljon tunnelmallisempi, mutta kyllä tuokin menetteli. Jos ei ole karannut kauppakeskusta suojaan johonkin nurkan taa kuten me, voi ilokseen tuijotella ohikulkevia ihmisiä. On sekin jotain. Ei Kluuvikadulla pysty sellaista!

P.S. Reissumies on ihan paska leipä.

tiistai 11. tammikuuta 2011

PÖLYISET NURKAT


Oletteko käyneet Hotelli- ja ravintolamuseossa? Minä olen. Kävin yhtenä kesäpäivänä muutama vuosi sitten. Tulin suoraan duunista ja aivan varmasti paistoi aurinko ja oli ihanan tukahduttavan kuuma. Mä en ollut koskaan ennen edes kuullut tästä museokummajaisesta. Epäilen myös, ettei ollut kukaan muukaan. Luultavasti se on näyttänyt Caesarin ajoista asti aivan samalta kuin nykyään. Sieltä löytyy esimerkiksi vanhoja ruokalistoja ja tottakai astioita ynnä muita.

Nyt museossa on kuitenkin näyttely. Café 2010 esittelee hetkiä helsinkiläisissä kahviloissa valokuvin. Kuvaajina on Taideteollisen korkeakoulun valokuvataiteen opiskelijoita. Näyttely on ollut pystyssä jo 22.10 alkaen ja jatkaa porskuttamistaan 21.4. asti. Siihen sisältyy myös kahvi- ja kahvila-aiheisia luentoja. Niitä on vielä kolme jäljellä. Tänään on vuorossa Kahvin paikka. Mistä kaikkialta kahviloita löytyy ja mitä niiltä odotetaan? Puhujana tietokirjailija Satu Jaatinen. (Mua kenties kiinnostaisi enemmän kysymys: miksi maailma on täynnä museoita ja kuka niissä käy? No jaa, mun sukulaiset.)

Helmikuussa on luento kahvin, teen ja kaakaon vuosisadoista ja maaliskuussa Kaffa Roastery valistaa mitä on hyvä kahvi. Kaffan luento kuulostaa ainakin ihan kiinnostavalta, miksei tuo historiakin. Tämän päivän luennolle vie silti mun tieni, saa nähdä mitä aiheesta on saatu irti.

Museot eivät ole kovin lähellä sydäntäni. Ei mulla ehkä ole ihan kauheasti niitä vastaankaan mutta... Ne on aina niin suuria! Mä tahdon pieniä museoita. (Mielellään myös kiinnostavista aiheista. Maalaustaide, se on niin nähty... Ainakin kun niitä duuneja on seinillä 50000. Miten ois vaikka 10 teoksen museo?) Hotelli- ja ravintolamuseo on pieni eikä sinne maksakaan kuin 2 euroa, tai 1, jos sattuu olemaan opiskelija. Ihanaa!

Luennot klo. 16.30, sisältyy pääsylipun hintaan.


Hotelli- ja ravintolamuseo
Kaapeli
Tallberginkatu 1 G 60
00180 Helsinki
Sisäänkäynti Kaapelitehtaan G-portaan museopäädystä

maanantai 6. joulukuuta 2010

ENNEN KUIN MAASI KELPAA


Mä vierastan itsenäisyyspäiviä ja kansallisvaltioita ja poliisivoimia ja poliittista hömppää ja huonoja leivoksia ja sitä että hammastahnatuubia pitäis muka puristaa oikein. Olen viettänyt hauskoja itsenäisyyspäiviä: juossut poliisia pakoon ja huutanut kurkku suorana. Poliittinen toiminta on kuin uskonlahkot: siitä saa hienoja kiksejä ja luottamusta elämään. Valitettavasti en usko sen enempää vallankumoukseen kuin jumaliinkaan. Konditoriatuotteisiin mä sen sijaan uskon, ja tässä tuleekin Pariisin helmiä.



Macaron, macaron, macaron! Sen hienous piilee pienessä koossa. Se on pieni leivossnäksi, juuri sopivan kokoinen lapsille ja lihoistaan huolehtiville pariisittarille. Syököhän miehet macaroneja ollenkaan? Se on hyvin feminiininen herkku. Mä söin ihan yliannostuksen macaroneja Pariisissa. Oli niin helppo testailla kondiksien laatua ostamalla yksi pieni macaron. Kuvassa oleva Sadaharu Aoki -macaron oli ihana. Siinä oli ume -sisus eli japanilainen hapan luumu -massa. Kummallinen mutta mainio. Muita testattuja oli tietysti Pierre Hermé, jonka liikkeisiin ranskalaiset, tuo sivistyskansa, jonottivat ja Ladurée. Hermé ja Ladurée taistelevat Pariisin macaronherruudesta. Kysymys siis kuuluu: kumpi on parempi? Anni sanoo että Ladurée, ehkä. Kummankaan ei kannata hurrata siis. Se, mitä mä jäin kaipaamaan Pariisin macaroneilta, on sitkeys. Ne oli kaikki ehkä rapeita mutta muuten ihan pehmeitä, lähes sulia. Ei pahoja, mut mä haluan sitkeyttä!



Hugo&Victor, niin kuin kuvastakin näkyy, oli päräyttävä. Myymälä oli musta. Leivokset oli sijoitettu sekä pöydille lasin alle että seiniin joissa oli niille kolot. Olo oli siis kuin homomiehille suunnatussa parfyymikaupassa (No hei Hugo&Victor, mitä muuta tosta nimestä tulee mieleen? Leivokset? Suklaa?). Valitsin houkuttelevan kirkkaanvihreän tarteletin ja matkaseura valitsi jonkin varsin samantyyppisen ja sitten painuttiin puistoon syömään: vaniljakreemiä tai lemoncurdia tai vaniljakreemiä sitruunalla (en muista enää!), massa mantelimassasta, vihreäksi värjätty muropohja ja päällä valkosuklaata.



Jaaha, taas täällä, herra Aoki. Tässä siis Sadaharu Aokin Zen -leivos, jossa on seesaminsiemenmuropohja, konjakkia, jotain pähkinäjuttua, seesam- ja valkosuklaakreemit ja päällä matchamacaronin kuori. Tämä oli hyvin hyvin kummallinen leivos. Muistan siitä hämmentävän konjakin ja seesamin sekamaun. Leivoksessa oli alkoholinen maku, josta en ollut varma tuliko se alkoholista ja huh, joo. Nautinta-ajankohtakin oli tosin keskellä yötä, tosi väsyneenä ja ehkä alkoholia kuluttaneena, saattaa siis myös vaikuttaa asiaan. Mut Sadaharu hei, pidä kii sun unelmistas, sä oot silti ihana!



Viimeisenä vuorossa on hieman proletaarimpi leivos. Oltiin viinikävelyllä (=kävelyä ja viiniä) kun törmättiin kiinnostavaan leipomo-konditoriaan joten pakkohan se oli käydä kurkkaamassa. Paikan nimestä ei ole tietoa, mutta arrondissement oli luultavammin yhdeksän. Leivos esitti kirsikkaa. Pallon toinen puoli oli täytetty vaniljakreemillä ja toinen suklaamoussella ja sitten ne oli yhdistetty. Vaniljakreemiosassa oli myös ainakin yksi säilykekirsikka tekemässä tästä kirsikkaleivoksen. Pallo, joka oli suklaata, oli dipattu punaiseen tahmeaan asiaan ja päälle tökätty suklainen pieni keppi, ja näin syntynyt kirsikka oli asetettu vielä kakkupohjan päälle, että se pysyisi pystyssä ja muutenkin täyttäisi leivoksen kriteerit. Leivoksen kuljettamista helpottava laatikko oli ihana. Leivos oli myös ihana, ja oli kivaa kun ei tarvinnut koko ajan tiedostaa syövänsä jotain maailman konditoriatuotteiden helmeä.

Moikka!

keskiviikko 15. syyskuuta 2010

LÖNNROTINKATU 9


Ruttopuiston läheisyydessä, entistä Sestoa vastapäätä, on Cafe Posto. Kahvila on pieni ja varsin huomaamaton. Paikan ideana on olla portugalilainen - kekseliästä Helsingissä. Tämä on ainut portugalilainen kahvila jossa muistan käyneeni (lienen siis käynyt muissakin, Portugalissa vierailleena, siitä on vain kulunut hieman aikaa). Portugalilaisen paikasta tekee pastel de nata* -leivonnainen ja tummempi kahvi kuin yleensä Helsingissä. Ei siis ehkä olla aivan vieraan kulttuurin sydämessä mutta kuunnellessani kaupungillemme epätyypillistä portugalin, ranskan ja suomen sekameteliä tunsin kuitenkin olevani jossain vähän muualla.

Ulkoruuallisista, ehkä nimenomaan kahvilallisista, syistä kannattaa vierailla Cafe Postossa. Voi ottaa yhden nätisti pakatun tryffelin ja tuplaespresson ja leikkiä olevansa retkellä maailmalla. Minä ainakin palaan vielä Postoon, toivottavasti useita kertoja.

P.S. Kahvilasta saa myös täytettyjä leipiä, paninia... Aika perussettiä siis, en ole maistanut. Jäätelöä saa myös, sitä tulen toivottavasti maistamaan, sekä portugalilaisia (?) limonaadeja. Aamupalalistakin taisi olla. Sen lisäksi myyjä oli komea.

*Pastel de nata on portugalilainen klassikkoleivonnainen. Sen pohja on tehty voitaikinasta ja päällä on kerma-keltuaiskreemi. (Cafe Posto on ilmeisesti ainut paikka mistä niitä Suomessa saa. En maistanut, vielä.)

maanantai 12. huhtikuuta 2010

HETKELLINEN HUVITUS

Tämä on kevytmielinen kuvapostaus auringon kunniaksi. Kuvassa yllä näkyy erään toverin serkun kreikkalaisen perheen itsepuristamaa oliiviöljyä, tai no, lähinnä se pullo tosin. Kreetalta, luulisin.

Tässä erään toisen toverin koulutoverin opinnäytetyötä varten pykättyjä macaroneja.

Kävin Kaakaopuussa sumpilla ja konvehdilla.

sunnuntai 21. maaliskuuta 2010

GASTROA JA KAKKUA


Gastro oli kahvillisesti runsas, featuring itsestään aukeneva lippasämpylä.


Perjantaina vierailin Gastro -messuilla. Ne on tarkoitettu HoReCa -alan ammattilaisille, ne on kalliit ja niille on yllättävän vaikea päästä. Sen lisäksi ne on tosi tosi kivat, lähinnä maistiaismäärän vuoksi. Hauskaa oli myös että yksi myyjä yritti myydä mulle pakkauslinjaa, sellaista, tiedättehän, jolla pakataan safkaa purkkeihin.

Hauskojen laitteiden lisäksi Gastrossa oli hirveät määrät jätskiä, hyvää jätskiä vielä, paljon sumppia, ja lihaisia maistiaisia jotka vetivät tämän muka-kasvissyöjän ihan kauheaan ähkyyn. Oli pakko sitten illemmalla pyöriä baariin kun ei muuten pystynyt liikkumaan.



Lippasämpylä joka ainakin haluaisi olla klassikko jo syntyessään.

Mustikka- ja dulce con leche -jätskiä. Mahtavaa!

Lisää kahvia.

Anu Hopia, toi Jyrkin juontaja ja Arto Rastas puhuu munasta.

Gastron kotiinviemisiä.

St. Honoren tiskiä.


Lauantaina ystävättäreni ja minä päädyimme herraseurassa Lohjalle St. Honore -kahvilaan. Sinne on pitänyt mennä vuosikausia mutta kun Lohja on Lohja on Lohja ja kaukana ja jne. Nyt meidät houkuteltiin sinne siis autokyydillä ja ilmaisella kaikella (köyhiä paskoja kun ollaan niin ollaan myös helppoja). St. Honore on klassikko, sillä on maine, ja se osoittautui maineensa arvoiseksi. Söin valkosuklaa-kirsikkakakkua. Seuralaiseni söivät maitosuklaa-mustaherukkaa ja kookos-passionia. Kaikki mousset ja massat ja mönjät ja ganachet olivat silkinpehmeitä, kaikki maut mainioita. (Paitsi kirsikka ois voinut maistua vähän enempi mutta, no, kirsikka on vaikea.) Mä olen vaikuttunut! Halleluja!

Itse kahvila oli sympaattisen kotikutoinen, erityisen ei-fiini. Ostin muuten myös Torinolainen -nimisen leivän joka oli hyvä. Ei mitään käsittämättömän villiä mutta ihan hintansa väärti ja varsin kaunis. Siitä tosin sain syötyä vain yhden palan ja unohdin sen sitten kaverille.

Tutustuimme myös paikalliseen pubikulttuuriin käymällä Opus K.ssa. Tunnen itseni sivistyneemmäksi kuin vielä muutama päivä sitten. Suosittelen myös Opus K.ta lämpimästi.

Minun palani oli vielä lämpimällä lautasella mikä aiheutti hämmennystä tällaisessa herkässä snobissa.


Tämä viimeinen kuva olkoon varoituksena kaikille - kannattaa aina nauttia kohtuudella (joojoo).


Huomenna minä lähdenkin kohti Lontoota ja sen kymmeniä suklaakauppoja ja toivottavasti myös muita övereitä ruoka-asioita. Sen jälkeen on luvassa rauhaisa, suloinen Irlanti. Palataan viikon kuluttua.