perjantai 21. marraskuuta 2014

PETIT POIS?

 
 


Ostin Herkusta Petitpas'n Xmas Vanilla -leivoksen. Se maksoi 3,6e eli ei paljon. Myynnissä olisi ollut myös suklaaversio. Olisin varmaan ottanut sen mutta kun vaniljassa oli söpömmät sienet.

Xmas Vanilla yllätti mut. Kai hyvällä? Kyllä yllätykset on yleensä hyviä, edes se et jokin yllättää. Hyvä. Siinä on siis päällä pari marenkisientä. Pintaan on spreijattu valkosuklaata. Leivoksessa on vain yksi massa. Se oli yllätys. Ei mitään muuta kuin pohja ja mousse. Tavallaan olisin kaivannut johonkin vaikka jotakin kirpeää, aprikoosia, sitruunaa... Mut toisaalta, musta tää on aika tyylikäs valinta, ja toivon et se ei johdu vain käytännöllisyydestä ja edullisuudesta vaan linjakkuudesta. Massa on mun mielestä juustoinen, en tosin tiedä onko siinä juustoa. Se on hyvin lempeä ja helppo, mut pelkästään positiivisessa mielessä. Se on lohdullinen leivos.

Pohja on hyvä. Siinä taitaa olla mantelia. Se maistuu siltä, et joku on sen tehnyt, eikä sitä oo ostettu Fasulta valmiina. Jes!

Snadeja miinuksia siitä, ettei sienet pysy leivoksen päällä, ja siitä, et pohja oli rutussa leivoksen sisällä. Muuten ihan kovaa settiä. Tää oli eka Petitpas -leivos jonka oon syöny. Vai oisinkohan maistanu jotain, en muista.

Mä en tiedä hirveesti tosta firmasta, paitsi et monsieur Petitpas on ilmeisesti ollut Frambois'lla duunissa aiemmin. Hesarista löyty ihan kiinnostava juttu vuodelta 2013. Ranskassa ei ole myöskään muuten sellaista termiä kuin ruoka.

P.S. Stokkan tiskin rouva halus palautetta tästä. Sori et linkitin ton noin!

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

VOIHAN JUMALAN PÖTSI

  
Hei kaikki sipsinsyöjät!

Oispa kiva kirjoittaa sipseistä mutta ei mulla ole niistä mitään sanottavaa. No sen verran että Sokoksen Marks&Spencer -ruokakomerosta saa sipsejä. Ne on kalliita ja mautkin oli jotain tylsiä.

Kävin muutama viikko sitten Tampereen uuden talon Moro Sky Barissa. Tiedättekö, se musta talo, sellai torni. Halusin sinne baariin, koska, sen lisäks että tykkään baareista, tykkään Moro Barista, ja kelailin et jos se ois viel taivaalla ni. Mikäs sen mukavampaa.

Tänään tein chilin. Laitoin siihen sipulia pekonia tomaattimurskaa tomaattipyrettä todella kuivuneita aurinkokuivattuja tomaatteja chiliä joulumausteita laakerinlehden vähän tuoretta paprikaa vähän porkkanaa vettä liotettuja borlottipapuja ja annoin hautua viis tuntia. Riisi oli loppu! Söin kvinoaa ja fetaa ja raejuustoa.

Oikeasti yritän vältellä esseen kirjoittamista ja karkkiakin oon ostanu. Karkki on pahaa. Tää postaus kertoo oikeasti kummiski:

Valitin joskus vuosia sitten kuinka ruoka-aiheinen kaunokirjallisuus on kamalaa: romanttista tuoksujen ja aistien ja elinten perässä juoksentelua. No niinhän se yleensä onkin, mut onneks Ranska tulee tässäkin apuun!

Francois Rabelais oli ranskalainen kirjailija ja lääkäri. Sen teokset ilmestyivät renessanssin aikaan joskus ennen 1500-luvun puoltaväliä. Syksyllä ilmestyi Siltalalta suomennos kirjasta Pantagruelin neljäs kirja. Myös kolme edellistä on käännetty, tosin vaihtelevin lopputuloksin. Toisin sanoen tää viimeisin ja tätä edeltävä eli Kolmas kirja on parhaat, kääntäjänä Ville Keynäs. Lämmin suositukseni.

Rabelais'n kirjoissa sekoilevat muutama jättiläinen, yks pillunsaannistaan huolestunut pelkuri ja kasa muuta jengiä. Käsiteltävät aiheet ovat seksi, naiset, ruoka, tappeleminen, filosofia, pahoinpitely, antiikki, munavitsit, ruoka, maailma, ruumis ja piereskely. Sen lisäksi sanaa eksoottinen on tiettävästi käytetty ensimmäistä kertaa Neljännessä kirjassa! Nerokasta! Eksoottinen eläin! Eksoeläin!

Hirmuisen huutonsa kannustamina he hyökkäsivät raivokkaasti lihapullien kimppuun ja kaatoivat makkaroita kuin heinää. Kun sisälmysmakkarat huomasivat vastustajan saaneen lisäjoukkoja, ne ottivat jalat alleen ja kipittivät kiireen vilkkaa karkuun kuin olisivat nähneet kaikkien helvetin pirujen käyvän kimppuunsa. (s. 194, Pantagruelin neljäs kirja)

Kirjoissa on myös listoja:

kanoja,
kaneja, kaninpoikasia,
viiriäisiä, viiriäisenpoikasia,
kyyhkysiä, kyyhkysenpoikasia,
harmaahaikaroita, harmaahaikaranpoikasia,
trappeja, trapinpoikasia,
niittykirvisiä,
helmikanoja,
kurmitsoja,
hanhia, hanhenpoikasia,
puluja,
metsäkananpoikasia, 
punakylkirastaita,
flamingoja, joutsenia,
kapustahaikaroita,
kurppeloita, kurkia,
kurppia,
kuoveja,
frankoliineja,
(s. 260-261, Pantagruelin neljäs kirja)

Samaa listausta olisi ollut yhdeksän sivua lisää. Kaikki ne ruuat uhrattiin gastrolatrien eli vatsanpalvojien jumalalle.

Näillä perustein väitän, että Francois Rabelais kuuluu jokaisen itseään kunnioittavan kulinaristin sivistykseen. Jokaisen itseään kunnioittavan sivistyneen kulinaristin sivistykseen? Okei. Siis onhan se hauska, vaikka tekstin paloiksi pätkiminen tekee siitä vähän hahhah-hauskan. Vakavaa, vakavaa!

Teidän tapauksestanne voin oikeutetusti sanoa saman, minkä Cato sanoi Albidiuksesta, joka tuhlasi ja söi koko omaisuutensa, kunnes jäljellä oli ainoastaan talo, jonka hän poltti voidakseen sanoa consummatum est, kuten on sanottu pyhän Tuomas Akvinolaisen ajoista saakka, kun nahkiainen on syöty kaikkinensa. Ei siitä sen enempää. (s. 43, Pantagruelin kolmas kirja)

maanantai 29. syyskuuta 2014

POUCHKII SANO POUCHKINE


Moi jengi, jotenki nää Pariisi -postaukset on alkanu väsyttää. Ei varmaan kannattais matkustaa ollenkaan.

Joka tapauksessa kävin siel Café Pouchkinessa. Mesta löytyy Printemps -tavaratalosta kahvilamuotoisena, ja muualtakin, mut ainakin jokin paikka, jossa käytiin, oli pelkästään myymälä. Ei sillä, ostettiin leivokset, ja mentiin portaille aurinkoon syömään niitä. Hintakin oli kovempi jos söi kahvilassa. Tosi kova se oli muutenkin, harvinaisen kallis pariisilaiseksi leivokseksi, eli varmaan jonku 7 euroa. Paikan päällä ehkä yhdeksän.

Mut mitäs siitä! Raha! Kuin tympeää! Mä olin haaveillut Café Pouchkinesta jo aikoja. Se on kullalla silattu ja romanttisen venäläinen, just sellanen hiton aristokraattisen venäläinen, joka puhuu vain ranskaa ja kääriytyy turkiksiin ja käy Keski-Euroopassa kylpyläkaupungeissa tylsistymässä. Sit kaikkeen on lisätty Iivana Julma tai joku paha eukko ja tosi paljon kansansatuja. Yhä viel vehnäjauhoa, voita, sokeria, rahkaa ja glitteriä. Café Pouchkine!

Söin valkoisen leivoksen. Ostin sen varmaan koska se oli steriilin valkoinen. Harkitsin myös jotain limanvihreää ja limankiiltävää. Valkoisessa leivoksessa oli vadelmaa ja kookosta. Arvostan sitä, että kummatkin maut voi arvata jo ulkonäöstä. Itse leivos oli täysin pätevä, mutta ei kovinkaan jännittävä. Se oli kuin tosi hyvä vadelma-kermakakku. En nyt toista kertaa silti kenties ostais seitsemän euron tosi hyvää vadelma-kermaa, vaikka sinänsä diggailen sekä siitä että tästä.

Toinen leivos oli myös tosi hieno, eli metallinhohtoinen donitsi. Toisin sanoen se oli tuulihattu, jonka täytteessä oli muistaakseni rahkaa. Kiinnostavasti se ei ollut kovin makea. Niin, kyllä mä kuulen, kun te ootte siellä nii et eihän rahka oo makeeta, dorka, mut ite ootte! Yleensä leivokset on hyvin makeita.

Liike oli hullun kreisin hieno ja superromanttinen. Leivokset oli varsin ranskalaisia venäläisellä twistillä ja sit sai kans jotain vanhoja hyviä venäläismeininkejä kuten rahkapullaa. No, se rahkapulla maksoi ehkä viis euroo, et kröhöm. Mut olihan se hauskaa. Tuli melkein kotoisa olo.

torstai 28. elokuuta 2014

MINÖSÉGÉT MEGÖRZI



Ostin Oxford Streetin Selfridgesiltä kaksi levyä suklaata. Oisin ostanut enemmänkin, mutta mesta on hinnoissaan, huvittavassakin määrin. Yllä kuvattu paketti on Rózsavölgyi Csokoládén criollo-levy. Pavut tulevat siis Madagaskarilta. Firma on unkarilainen, asuu Budapestissä. Tietääkseni Rózsavölgyi Csokoládé on Unkarin ainoa bean-to-bar- eli pavusta patukkaan -suklaayritys. Se meinaa sitä, että suklaa on ihan oikeasti tehty itse. Suomestakin löytyy yksi tällainen, ja se ei ole Fazer.

Suklaalevy on palkittu brittiläisen Great Taste -kilpailun kahdella tähdellä. Ykkönen on ihan jees, kakkonen aika hyvä, ja kolmonen rulaa. Great Taste on siitä kiva, et ku joku tuote voittaa, ni sen kylkeen liimataan sit tarra, joka kertoo sen. Sit voi esim. kymmenen tuntemattoman suklaalevyn joukosta valita sen joka on voittanu viime vuonna pari tähteä. Easy peasy lemon squeezy!

Olisin ostanut tän suklaan ilman tähteäkin. Tai en kyllä muista oliko Selfridgesillä muitakin firman suklaita, jos oli, olisin saattanut ottaa sellaisen. Silti, olisin ostanut Rózsavölgyi Csokoládén levyn.

On se hyvää. Suklaan tuoksu on sokerinen, karkkinen, ehkä öö hattarainen. Maku on hieno. Ekan kerran ku maistoin ni yllätyin ja riemastuin. Maku hyökkäs tosi överin marjaisena ja sitruksisen happoisena. Emmä tiedä onko se sittemmin lientynyt tai sit mä olen vain tottunut. Tässä on ihanaa pehmeyttä ja sit sitä sitrusta riittää yhä.

Selfridgesillä kannattaa käydä suklaaostoksilla. Ehkö muillakin? Kerran näin siellä savustetun mozzarellan ja aloin melkein pillittää. Mut laatusuklaiden hyllyllä oli oma myyjätärkin. Ihmeellistä! Se jopa ties jotain! Ihanaa!


torstai 14. elokuuta 2014

VAIK VAIN SIKS



Rakas päiväkirja,
kävin Pariisissa Hugo&Victorilla. Siellä myydään konvehteja, jäätelöä, suklaalevyjä ja leivoksia. Liike on kalliin, siis niinku kalliin, miesten vaateliikkeen näköinen. Seinät on maalattu mustiksi ja niihin on upotettu koloja, joissa leivokset asuvat. Myyjä näytti suunnilleen vitun kuumalta, vähän sellaisella miesmallitavalla, että voidaan siitä olla eri mieliä, mitä se kuuma tarkoittaa, mut silti niinku hyvältä. Hugo & Victorille kandee ehdottomasti mennä vaik vain siks, että se on niin kalliin näköinen.

Älkää kuitenkaan ostako sieltä suklaata. Ostin viiskymppisen maitosuklaan, eli hommallahan on kaikki mahikset onnistua, oikeastaan mahista epäonnistua ei oo ja silti: eka olin sillai et hyi hitto maistuu rasvalta ja aika halvalta, sit olin sillai et onhan tää ihan hyvää ja nyt söin vikan pienen palan ja no ääh. Sanotaanko, että ei se aivan kelvotonta ollut, mut ei siihen kande rahojaan laittaa. Ei ainakaan Pariisissa, eikä Hugo&Victorilla. Ne pari ostamaani konvehtia oli 'ihan jees', tosin osa maistui halvalta saksalaiselta konvehdilta. Se johtui täytemassasta. Ei ne pahoja olleet, toisin kuin yleensä ne Saksan halpikset, koska ne oli kuitenkin hyvin tehty. Häiritsi vain ku tuli pahat joulukarkit mieleen. Se oli kummiskin jännähköä. Kai niissä oli pähkinämurua ja sokeria, vaikka praliinia muruna, mikä sinänsä on ihan hauskaa. Jos nyt vielä paremmin tekis, ni voitais olla hyvissä jutuissa kiinni.

Mä oon kaikesta huolimatta vähän Hugo&Victor -fani. Siis kuinka hieno nimi, ja mikä mesta. Söin edellisellä Pariisin reissulla jonkin tarteletin Hugo & Victorilta, ja se oli tosi hyvä. Maistettuani suklaita olin muistavinani et olinkin jostain kuullut, että firman tuotteita nauttiessa kandee keskittyä leivoksiin. Saman muistuman esitti myös Aleksi.

Hugo&Victorilta voi leivoslaatikoiden kanssa siirtyä Notre Damelle nauttimaan elämästä Victor Hugon hengessä. Samalla retkellä kandee kävellä viereiselle Île Saint-Louis -saarelle Berthillonin jätskikiskalle.

maanantai 4. elokuuta 2014

BEIJING CORSICA INSOLENCE


Postauksen aiheena on vakavahenkinen chocolaterie/chocolatier Patrick Roger, vaikka kuvitus onkin huumorimadon aluetta. Kaikki postauksessa esiintyvät viat ovat Rogerin omaa syytä.

Etsin siis Pariisissa käsiini suklaamesta Patrick Rogerin. Liikkeitä näyttäis olevan Pariisissa kuusi, joten tekin voitte etsiä ja helposti löytää. Olin just lukenut, kuinka Lebovitz on ollut harkkaamassa Rogerilla, joten toki kiinnostuin siksikin. Rogerin kauppa oli hieno, ja siellä oli kylmä. Mua aina jännittää mennä noihin hiton suklaamestoihin ku ei mulla oo mersua tai oikeastaan edes kunnon työtä eikä ehkä sitä tuukaan ja sillai. Mut selvisin tästäkin. Pariisissa lohduttaa se, että ei niillä myyjilläkään taida olla, ja ite puhuu kuitenki parempaa englantia ku ne.

Suurin osa Patrick Rogerin konvehdeista oli ranskalaismallisia, eli dipattuja. Suomessa konvehdit on yleensä belgialaistyylisiä eli tehdyt muottiin. Koska mulla ei ole yhtään kuvaa niistä karkeista, ni kattokaa vaikka Rogerin sivuilta. Ne on matalia neliöitä, jossa on koristeena nurkassa jokin hipsu. Sellaiset näyttää aina samalta.

Rogerin konvehtien ongelmana oli että ne oli nimetty hirveällä tavalla: Tendresse, Jalousie, Arrogance, Allégorie. Erityisesti homma menee vaikeeks ku tiskin toisella puolella on tsubu, joka ei uskalla puhua englantia, ja sit ite en tietystikään voi enää kahden sekuntin päästä muistaa et mitä hittoa allegoria tarkoittaakaan. On kätevää jos nimi ja sisältö jotenki mätsäävät, vähän niinku näis mun blogipostauksis.

Konvehdit maksoivat muistaakseni 1,5 euroa kappale.

Lopputulema oli siis neljän konvehdin ostos, sekä pikapäätöksenä marsipaanimato lahjaksi. Kaksi konvehdeista oli tyyliä 'ihan jees' ja kaks oli aivan päräyttävän hyviä. Ne oli marjaisia ja suloisia ja happoisia. Harmi vain, että en muista oliks ne oopiumia, mistraaleja, sykloneja tai kenties Valparaiso.

tiistai 15. heinäkuuta 2014

NO NAY NEVER NO MORE


 Moro,
kävin kesäretkellä maailmalla. Otin teille, rakkaat lukijat, ylläolevat kuvat vain todistaakseni matkan. Yritin projektillisesti kuvata kaikki sipsit, joita söimme, mutta en näköjään onnistunut siinä kovin hyvin.

Ensin oltiin Irlannissa. Siellä oli aurinkoa ja Galway Hooker -kaljaa. Käytiin Hill of Tarassa, ja se oli maagillista, maagillista tietysti. Mesta on ruohoinen mäki, jossa lampaat välillä laiduntavat. Siellä on kummallisia muotoja, kakkaa, kiviä sekä puu täynnä roinaa. Tarasta mentiin Navaniin, joka on kyläpahanen, eikä siellä ole hostellia. Nukuttiin b&b:ssä, jonka pihalla oli palloiksi leikattuja puskia. Navanissa oli linna, joka ei ollut auki, hienon hieno hautausmaa, jonka keskellä oli luostarin rauniot, kanava, jossa asuu saukkoja, ja sen kanavan vierillä myös hieno polku metsässä. Siellä oli puita. Irlannissa ei ole puita.

Navanista etsiydyttiin kauas Wexfordiin. Se on itärannikolla. Kai? Kyl mä luulen et itä-. Eli siis Irlanninmeren rannalla, tuijottaa Britanniaan päin. Sielläkin oli linna, tai mikä lie raunio. Syötiin Abrakebabra -ketjun ranskiksia. Toi nimi naurattaa mua aina, sori. Wexfordista kuljettiin uljaaseen Corkiin, tuohon kaupunkien kaupunkiin. Irlantiosio oli kauhian rankka, ja selviydyimmekin vain sipsien, ranskanperunoiden ja Moro -patukoiden voimalla.

Lennettiin Corkista Lontooseen. London Town oli näköjään niin siisti mesta, etten ottanut sieltä yhtään kuvaa. Juotiin himputisti kaljaa ja sit eksyttiin ja poliisiasemallaki käytiin ja vettä satoi ja sipsejä ja itseasiassa käytiin muutamassa oikeasti kiinnostavassa raflassa. Ostin myös pari suklaata, mutta kerron niistä myöhemmin. Toinen rafla oli China Townissa: Baozi Inn. Otimme noin kymmenen puntaa maksaneen setin, jossa oli kaks pikkuista salaattia, kaks soppaa ja pääruoka. Toinen soppa oli kylmä, makea limakeitto limalla! Toinen salaatti oli kuminen kaali! Seinällä on kuva johtaja Maosta, ja kajareista kaikasi Kansainvälinen kiinaksi. Hyvä mesta siis, menkää sinne. Darrapäivänä painuttiin jonnekin jumalan selän taakse srilankalaisravintola Apollo Banana Leafiin. Arvata saattaa, ja näin onkin, että safka muistuttaa intialaisia serkkujaan. Grand it was, ja näkipähä vähä Lontoota. Ei sekään ollu kallis, menkää sinneki.

Lontoosta painuttiin dösällä Pariisiin. Siinä meni yks yö. Rupattelen noista Pariisin konditoriahommista joskus myöhemmin. Yhessä kuvassa näkyykin Sadaharu Aokin vaniljasoossilla täytetty tuulihattu. Romanttisesti haukkailtiin semmosia pikkusiskon kanssa Seinen rannalla turistien pussaillessa. Tai kaikki siellä pussaili, mikä niitä vaivaa. Pariisi on ihana, mut ois kandennu tsekkaa jotain hyvii syöntimestoi, koska ei ollukaa sit niin helppoa löytää hyvää ruokaa. Söin muun muassa ihan paskaa ruokaa. Leivonta-asiat on onneks hyvin hallussa niillä ranskiksilla. Ja meitsil, toki.

Kävin Proustin haudalla.

Pariisin kartanossamme oli hirveän hienoja kirjahyllyjä, ja noin niinku tosi siistei teoksiiki, sekä vessa, joka sijaitsi käytävässä.

Olin nimennyt eri etapit ennen matkaa. Mailla oli näin ollen omat teemansa: Landepaukkujen Irlanti, Kansainvälinen Lontoo sekä Pariisi on Pariisi on Pariisi. Tai jotain sinne päin. Teemat kävivät toteen, mut ehkä ne ei olleetkaan monimutkaisesti keksittyjä. Mut oli se rankkaa. Matkailu väsyttää.

keskiviikko 18. kesäkuuta 2014

MAJA KULINAARISEN TIEDON PUUSSA


Mun työkaverini ilmoitti lainaavansa mulle erään kirjan. Se ei vaivautunut tiedustelemaan kiinnostustani. Ei se mitään. Pidän siitä, kun joku kertoo, mitä tulee lukea. Suosittelee, ihan henkilökohtaisesti. Se on henkilökohtaista, ja sisältään niin ikään noin niin kuin vilpittömyyttä ja yritystä kommunikaatioon. On tietty sit niitä snobbailutapauksia ja niitä 'koska-mä-pidän-täst-nii-sä-pidät-ja-itket' -tapauksia ja muitakin tapauksia.

Marianne ja Nils Lüchoun Hauskaa ruuanlaittoa on julkaistu vuonna 1955 Otavan toimesta. Alkuperäinen kieli on ruotsi: Laga mat som Lou-Lou, suomentanut Kyllikki Villa. Uskallan sanoa, että kirja on hämmästyttävä suomalaiseksi viiskytluvun ruokakirjaksi. Vaikka en mä niistä mitään tiedä. Kunhan arvelen.

Teoksen alaotsikko on Pakinaa ja ruuanvalmistusohjeita. Nimenomaan tässä järjestyksessä pidän ruuasta: paljon puhetta, ja ohjeita hengenpitimiksi, tai siksi koska kustantamo käskee. Kirjan hämmästyttävyys asuu sen moderniudessa. Ohjeissa käytetään parsaa ja valkoviiniä (kotitekoinenkin kelpaa). Vai kuvittelenko mä 1950-luvun, jolloin syötiin perunaa ja luettiin kirjoja hyvästä kotiäitiydestä? On tässä kirjassa myös paljon ranskankielisiä ruokalajeja, mut ei ne mua hämmästytä, niitä kun tuntuu aina olleen. Mutta valkkaria! Viiskytluvun Helsingissä!

Kirjan luvut ovat nimeltään muun muassa Jokapäiväinen keittomme, Värikästä ja pirteää, Kaisa tarjoaa kevyttä ja herkullista, Vanha kunnon kaali, Munien moninaisuus sekä Suolakurkun salaisuus. Jokapäiväinen keittomme -luvun toinen kappale alkaa näin:

"Eikö siis lapsia enää kasvateta syömään keittoa? Onko Keitto-Kasperin kauhea kohtalo Jörö-Jukassa täysin menettänyt kulinaaris-pedagogisen todellisuustuntunsa? Elämmekö naisvallan alaisina, joka pakottaa meidät latkimaan vatsaa veltostuttavia maitoruokia ja mehukiisseleitä tai orjuuttaako meitä muoti, joka pyrkii solakkaan linjaan ja jonka uhri petollisen maskuliinisen makunsa lumoissa on paljastunut täysin kyvyttömäksi käsittämään juoksevan ravinnon kestävää periaatetta?" (s. 7)

Mainitsen tosin vielä että Consummatum est. kannattaa feminismiä eikä mieluusti selitä ilmiöitä sukupuolten kuvitelluista tai opituista eroavaisuuksista käsin. Annetaan nyt kuiteski anteeks, viiskytluku.

Juhannuksen sekoilujen ja taikojen paikkaajaksi käynee sipulikeitto. Opastus sipulikeittoon löytyy sivulta 80. Luku on nimeltään Toipilaan keitto:

"Hän korvasi veden pullollisella kuivaa samppanjaa, raastetun juuston juoksevalla camembertilla, vatkasi munankeltuaiset vanhassa portviinissä ja mausti keiton lusikallisella Armagnacia. Ja hän vakuuttaa omasta kokemuksesta, että tämä sipulikeitto klo kolmen ja neljän välillä aamulla tarjottuna varustaa ihmisen mitä suurenmoisimmalla optimismilla.

Oi, sitäpä soisimme olevamme syömässä!" (s. 82)

sunnuntai 25. toukokuuta 2014

ÄYRIÄISET 2


Mun sisko keräsi pienenä karkkipapereita. Se oli epäilemättä tyydyttävä harrastus. Ihmeellisistä karkkipaperikätköistä löytyi myös kahden rapukarkin paprut! Nyt maailmanlaajuinen rapukarkkisalaliitto on siis todistettu! Beware!

On aikoja jolloin vihaan sunnuntaita. Ne on sellaisia surullisia aikoja kun sunnuntaisin makaa sängyssä ja ahdistuu. Muuten sunnuntai on ihan jees. Nykyään se on lusmuilupäivä. Koska kummiski on darra niin ei voi urheilla, saa syödä pakastepitsaa eikä tarvi oikeestaan tehdä mitään. Paitsi pestä pyykkiä! Sen pystyy just ja just suorittaa mut ei oo pakko jos ei haluu.

Ens viikolla alkaa kesä. Maanantaina alkoi työt, ja sitten piti myös kirjoittaa yks essee loppuun. Työt on rentouttava, essee ei. Nyt oon chillannu ja juonu kaljaa ja ollu ulkona, ja töissä, ulkona. Huomenna käyn kirjastossa ja lainaan tiedättekö sellaisia teoksia joita saa lukea ihan huvikseen. Voi sanat, tämän maailman siunatut pörriäiset. Sitten alan kirjoittaa ja niistä teksteistä tulee vitun hyviä. Koska tää on ruokablogi, keitän nyt eka kummiski spagettia ja kuorrutan sen pecorinolla koska muutakaan ei oo.

keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

ÄYRIÄISIÄ


Tein sunnuntaina lupauksen. Kai se käsitteli jotain et pitäis päivittää blogia useammin. Valitettavasti oon tehny myös lupauksen, jossa saadaan kaikesta femma, ja sellaisen, jossa kirjoitetaan kirja valmiiks. Sit on myös yks, joka laihduttaa kaks kiloo, ja yks, jonka mukaan urheilen helvetisti. Mä olen osa suoritusyhteiskuntaa.

Tapasin muutama viikko sit yhen tyypin, joka luki mun blogia. Siis ihan vapaaehtoisesti, en tuntenu sitä. Aika ihmeellistä.

Sain syksyllä karkkeja Ukrainasta. Purkki on jumalaisen ihana, tarjoiluastiaksi muuttuva neronleimaus! Firma on ROSHEN. Se tekee kaikenlaisia karkki- ja leivonnaistuotteita Ukrainassa, ja siellä päin maailmaa. Ne tietty myös tappelee Venäjän viranomaisten kanssa jostain pakkausmerkinnöistä.

Näitten karkkien nimi on Rapu, eikö? No jotain sen suuntaista eniveis. Kun haukkasin tällaista, muistin ekana Fazerin Rapu -karkin, joka maistuu suunnilleen samalta ja siinä on samanlainen hileinen koostumus ja näillä on hei sama nimi. Muistelen syöneeni joskus ennenkin samanlaisia karkkeja, jotka ei ollut kumpiakaan näistä. Yhdistin sit laajassa aivomassassani asiat ja lopputulos oli: Kaikkien maiden rapukarkit! Olette samaa itäeurooppalaista heimoa! Sehän on fantastista, joten halusin heti tietää, että mistä rapukarkki on kotoisin, ja kuka niitä on ekana valmistanut, eli löysin sisältäni karamellihistorioitsijan. Yleisesti kaikki tieteellinen, jota sisältäni tunkee, on tosi laiskaa sorttia, joten tyydyin vain kysymään Fasun asiakaspalvelusta, et tietääks ne mitään. Ei ne oikein mitään tienny:

Karamellipapereiden aiheet liittyivät entisinä aikoina monesti
ajankohtaisiin asioihin esim. Islanti-karamellin (1910) nimi ja kääreen
kuvioaihe saattavat liittyä vuoden 1908 uutisiin pohjoisnavan
valloituksesta.

ja 

Lakta-karamellin nimi saattaa viitata latinan sanaan
lac (maito). Laktan valmistuksessa nimittäin käytetään maitoa. 

ja mainos:

”V. 1900 sanomalehdissä kerrotaan, kuinka Suomen maanteillä on liikkunut
merkillinen hevoseton ajopeli, joka on monin paikoin säikytellyt miehiä,
naisia ja lapsia vieläpä hevosiakin. Tämä ajopeli eli automobiili, miksi
vaunua kutsutaan, kuuluu olevan kamariherra Hj. Linderin omistama.
Kerrotaan sen kulkevan merkillisesti paksattaen ja saavuttavan tuulispään
vauhdin. Vaikka silloisella autolla oli vain ”ravun” vauhti, osattiin sille
totisesti antaa arvoa. oli toinenkin rapu, jolle annettiin arvoa, ja se oli
FAZERIN RAPU – karamelli, joka vielä yli 50 vuoden jälkeen maistuu
herkkusuiden suussa. Osoite Fazerin makumestareiden suuresta taidosta." 

maanantai 24. maaliskuuta 2014

STREUSEL STROISSELI STRÖSSELI


Moikkuli, tyypit! Tein päärynä-suklaatarteletteja, joissa oli päällä inkiväärivaahtokarkki. Näissä inkiväärivaahtokarkeissa taas, kuulkaapas, oli päällä ihan itse tekemiäni strösseleitä. Riemastuin kun törmäsin strösseliohjeeseen ihanassa internetissä. Ei ollut koskaan tullut mieleen, että niitä voi tietysti tehdä itse.

Ei se kyllä ollut ihan niin hauskaa. Pursotin seitsemän pellillistä tollasta miniviivaa enkä ollut varma riittääkö se mihinkään. Värikin oli väärä. Olisin nimittäin tahtonut kirkasta tai rubiinista ja kuivuneen veren väristä. Sain jonkinlaisen marjapuuron.

Mun piti ihan blogata koko tarteleteistakin mut en ottanut sit muista vaiheista kuvia eikä ne nyt valmiina n i i n hienoja olleet. Sanottava tosin on, et pohja oli hyvä, ja täytemassa oli ihan killeri. Ihan ite keksin ja tein. Sokeriliemessä ja vaniljatangossa ja kardemummassa keitettyä päärynää ----> kypsä seos jääkaappiin yöks ----> mausteet veks ja soseeks ----> kuumaks ja sulattaa sinne sit oikean verran maitosuklaata. En vaivautunu kuitenkaan määriä ottaa ylös.


Strösseli
aika paljon

1 valkuainen
tomusokeria
makuaineita
väriä

Sekoita valkuaiseen tomusokeria niin paljon että massa muistuttaa nestemäistä liimaa (jossain blogis luki noin). Lisää joukkoon makuaineet ja väri, jos haluat. Pursota leivinpaperille. Pussin reiän tulee olla aivan pieni. Anna kuivua vuorokausi. Irroita sitten viivat paprusta ja katko haluamasi pituisiksi.


Laitoin tylsästi mauksi vaniljasokeria. Harkitsin inkivääriä. You know, tehkää jotain siistiä. Väriaineeksi puristelin raa'asta punajuuresta mehua. Tietysti kaupastakin saa värejä. Tosin: saa sieltä kans strösseleitä.

keskiviikko 26. helmikuuta 2014

VIELÄ KERRAN, TYTÖT!


Huomasin juuri, että kello on paljon. Mun oli tarkoitus mennä safkaa ennen luentoa mutta se nyt jää. Yritän katsokaas kirjoittaa tätä bloggausta. Tai oikeastaan katsokaas kirjoittaa raporttia, joka pitäis printata ja postittaa. Ai että mä vihaan printtaamista. Kaiken lisäksi kaikkitietävän Akatemian printtaushommat muuttui, enkä tiedä millaisiksi. Ai että.

Mä tässä samalla kirjoitan tätä että sitä raporttia, joka itseasiassa käsittelee myös suunnilleen tätä, eli Sysmää.

Sysmän leivän hapanruisleipä! Ostin sellaisen kaupasta viattomana kuin lapsi. Mitä nyt tsiigasin, että paperipussissa on ja näyttää aika hyvältä. Sitten maistoin: aivan kelvollinen ruisleipä. Sit sainkin heti kuulla asuintoverilta, että juuri tämä leipä on suurklassikko niillä main! Kuulemma aina kesäisin se loppuu kaupasta kun mökkivieraat hamstraa sitä hulluna.

Sysmän Leivän ruisleipä on valioyksilö. Hyvin paistettu: reunat on rapeat, tai vois niitä koviksi tai jopa palaneiksikin sanoa. Tarpeeks tuore, hiton mehevä. Löytyy myös muovipussissa, mut kuka hullu sellasta leipää ostaa. Mun mielestä tän leivän hyvyys on siinä, et tää on just sellainen kuin kaiken ruisleivän pitäis olla. Hapan se on myös! Aivan hieno tuote.

Nyt meen kouluun moi!

tiistai 21. tammikuuta 2014

MELKEIN AMERIKKALAINEN WINTER WONDERLAND


Oli tarkoitus kertoa esimerkiksi ensimmäisessä kuvassa olevien omenatoffeiden ohje. En ole kirjoittanut sitä tietääkseni mihinkään ylös, et sitä ei nyt sit tuu. Mutta kyllä maailmassa ohjeita riittää, englanniks ku ettii apple cider caramels ni saa miljardi ohjetta noihin. Tai sitten vain tekee tän mun joulutoffeen parin vuoden takaa ja korvaa 80g kermasta kokoonkeitetyllä omenamehulla ja ripsauttaa sekaan kanelia. Enemmän ku mä ripsautin, koska sitä ei maistanut.

Omenatoffee oli tietty jouluasia. Jouluna vedettiin jälkkäriks munatotia eli eggnogia. Ei mulla siihenkään ohjetta oo, varsinkin ku jenkit tykkää niin tyhmistä mitoista, ja mä en. Mut siis: keltuaiset ja sokeri vaahdoks, joukkoon maitoa ja rommia. Sit jääkaappiin, ja tarjoillaan kermavaahdon kera.

Suomalainen toti tullee sanasta toddy, esim. hot toddy. Aattelen et toti on kuuma juoma. Tosin ainakin englanniksi Wikipedia on eri mieltä. Mut voi toti suomeksi olla silti kuuma juoma. Munatoti ei siis oo kuuma vaan viilennetty, mutta ajatelkaapas sanaa rommitoti! Se on kuuma. Rommitoti muuttuu rommivedeksi hunajalla jos se tarjoillaan kylmänä.

Eggnogista löytyy myös kypsennettyä versiota, joka on vaniljasoossin kaltainen. Kylmästi silti suosittelen kypsentämätöntä. Se maistui sulaneelta saksanpähkinäjäätelöltä. Se oli ihanaa.

Tokana kuvana toimii hetkellisen asuinpaikkani ruokasali. Elän pikkukylässä talvisessa onnenmaassa: hiirenloukkuja, sisällä tuulee, kellarissa pelottaa. Moi!