VAIK VAIN SIKS

Rakas päiväkirja,
kävin Pariisissa Hugo&Victorilla. Siellä myydään konvehteja, jäätelöä, suklaalevyjä ja leivoksia. Liike on kalliin, siis niinku kalliin, miesten vaateliikkeen näköinen. Seinät on maalattu mustiksi ja niihin on upotettu koloja, joissa leivokset asuvat. Myyjä näytti suunnilleen vitun kuumalta, vähän sellaisella miesmallitavalla, että voidaan siitä olla eri mieliä, mitä se kuuma tarkoittaa, mut silti niinku hyvältä. Hugo & Victorille kandee ehdottomasti mennä vaik vain siks, että se on niin kalliin näköinen.

Älkää kuitenkaan ostako sieltä suklaata. Ostin viiskymppisen maitosuklaan, eli hommallahan on kaikki mahikset onnistua, oikeastaan mahista epäonnistua ei oo ja silti: eka olin sillai et hyi hitto maistuu rasvalta ja aika halvalta, sit olin sillai et onhan tää ihan hyvää ja nyt söin vikan pienen palan ja no ääh. Sanotaanko, että ei se aivan kelvotonta ollut, mut ei siihen kande rahojaan laittaa. Ei ainakaan Pariisissa, eikä Hugo&Victorilla. Ne pari ostamaani konvehtia oli 'ihan jees', tosin osa maistui halvalta saksalaiselta konvehdilta. Se johtui täytemassasta. Ei ne pahoja olleet, toisin kuin yleensä ne Saksan halpikset, koska ne oli kuitenkin hyvin tehty. Häiritsi vain ku tuli pahat joulukarkit mieleen. Se oli kummiskin jännähköä. Kai niissä oli pähkinämurua ja sokeria, vaikka praliinia muruna, mikä sinänsä on ihan hauskaa. Jos nyt vielä paremmin tekis, ni voitais olla hyvissä jutuissa kiinni.

Mä oon kaikesta huolimatta vähän Hugo&Victor -fani. Siis kuinka hieno nimi, ja mikä mesta. Söin edellisellä Pariisin reissulla jonkin tarteletin Hugo & Victorilta, ja se oli tosi hyvä. Maistettuani suklaita olin muistavinani et olinkin jostain kuullut, että firman tuotteita nauttiessa kandee keskittyä leivoksiin. Saman muistuman esitti myös Aleksi.

Hugo&Victorilta voi leivoslaatikoiden kanssa siirtyä Notre Damelle nauttimaan elämästä Victor Hugon hengessä. Samalla retkellä kandee kävellä viereiselle Île Saint-Louis -saarelle Berthillonin jätskikiskalle.

BEIJING CORSICA INSOLENCE

Postauksen aiheena on vakavahenkinen chocolaterie/chocolatier Patrick Roger, vaikka kuvitus onkin huumorimadon aluetta. Kaikki postauksessa esiintyvät viat ovat Rogerin omaa syytä.

Etsin siis Pariisissa käsiini suklaamesta Patrick Rogerin. Liikkeitä näyttäis olevan Pariisissa kuusi, joten tekin voitte etsiä ja helposti löytää. Olin just lukenut, kuinka Lebovitz on ollut harkkaamassa Rogerilla, joten toki kiinnostuin siksikin. Rogerin kauppa oli hieno, ja siellä oli kylmä. Mua aina jännittää mennä noihin hiton suklaamestoihin ku ei mulla oo mersua tai oikeastaan edes kunnon työtä eikä ehkä sitä tuukaan ja sillai. Mut selvisin tästäkin. Pariisissa lohduttaa se, että ei niillä myyjilläkään taida olla, ja ite puhuu kuitenki parempaa englantia ku ne.

Suurin osa Patrick Rogerin konvehdeista oli ranskalaismallisia, eli dipattuja. Suomessa konvehdit on yleensä belgialaistyylisiä eli tehdyt muottiin. Koska mulla ei ole yhtään kuvaa niistä karkeista, ni kattokaa vaikka Rogerin sivuilta. Ne on matalia neliöitä, jossa on koristeena nurkassa jokin hipsu. Sellaiset näyttää aina samalta.

Rogerin konvehtien ongelmana oli että ne oli nimetty hirveällä tavalla: Tendresse, Jalousie, Arrogance, Allégorie. Erityisesti homma menee vaikeeks ku tiskin toisella puolella on tsubu, joka ei uskalla puhua englantia, ja sit ite en tietystikään voi enää kahden sekuntin päästä muistaa et mitä hittoa allegoria tarkoittaakaan. On kätevää jos nimi ja sisältö jotenki mätsäävät, vähän niinku näis mun blogipostauksis.

Konvehdit maksoivat muistaakseni 1,5 euroa kappale.

Lopputulema oli siis neljän konvehdin ostos, sekä pikapäätöksenä marsipaanimato lahjaksi. Kaksi konvehdeista oli tyyliä 'ihan jees' ja kaks oli aivan päräyttävän hyviä. Ne oli marjaisia ja suloisia ja happoisia. Harmi vain, että en muista oliks ne oopiumia, mistraaleja, sykloneja tai kenties Valparaiso.

NO NAY NEVER NO MORE

 Moro,
kävin kesäretkellä maailmalla. Otin teille, rakkaat lukijat, ylläolevat kuvat vain todistaakseni matkan. Yritin projektillisesti kuvata kaikki sipsit, joita söimme, mutta en näköjään onnistunut siinä kovin hyvin.

Ensin oltiin Irlannissa. Siellä oli aurinkoa ja Galway Hooker -kaljaa. Käytiin Hill of Tarassa, ja se oli maagillista, maagillista tietysti. Mesta on ruohoinen mäki, jossa lampaat välillä laiduntavat. Siellä on kummallisia muotoja, kakkaa, kiviä sekä puu täynnä roinaa. Tarasta mentiin Navaniin, joka on kyläpahanen, eikä siellä ole hostellia. Nukuttiin b&b:ssä, jonka pihalla oli palloiksi leikattuja puskia. Navanissa oli linna, joka ei ollut auki, hienon hieno hautausmaa, jonka keskellä oli luostarin rauniot, kanava, jossa asuu saukkoja, ja sen kanavan vierillä myös hieno polku metsässä. Siellä oli puita. Irlannissa ei ole puita.

Navanista etsiydyttiin kauas Wexfordiin. Se on itärannikolla. Kai? Kyl mä luulen et itä-. Eli siis Irlanninmeren rannalla, tuijottaa Britanniaan päin. Sielläkin oli linna, tai mikä lie raunio. Syötiin Abrakebabra -ketjun ranskiksia. Toi nimi naurattaa mua aina, sori. Wexfordista kuljettiin uljaaseen Corkiin, tuohon kaupunkien kaupunkiin. Irlantiosio oli kauhian rankka, ja selviydyimmekin vain sipsien, ranskanperunoiden ja Moro -patukoiden voimalla.

Lennettiin Corkista Lontooseen. London Town oli näköjään niin siisti mesta, etten ottanut sieltä yhtään kuvaa. Juotiin himputisti kaljaa ja sit eksyttiin ja poliisiasemallaki käytiin ja vettä satoi ja sipsejä ja itseasiassa käytiin muutamassa oikeasti kiinnostavassa raflassa. Ostin myös pari suklaata, mutta kerron niistä myöhemmin. Toinen rafla oli China Townissa: Baozi Inn. Otimme noin kymmenen puntaa maksaneen setin, jossa oli kaks pikkuista salaattia, kaks soppaa ja pääruoka. Toinen soppa oli kylmä, makea limakeitto limalla! Toinen salaatti oli kuminen kaali! Seinällä on kuva johtaja Maosta, ja kajareista kaikasi Kansainvälinen kiinaksi. Hyvä mesta siis, menkää sinne. Darrapäivänä painuttiin jonnekin jumalan selän taakse srilankalaisravintola Apollo Banana Leafiin. Arvata saattaa, ja näin onkin, että safka muistuttaa intialaisia serkkujaan. Grand it was, ja näkipähä vähä Lontoota. Ei sekään ollu kallis, menkää sinneki.

Lontoosta painuttiin dösällä Pariisiin. Siinä meni yks yö. Rupattelen noista Pariisin konditoriahommista joskus myöhemmin. Yhessä kuvassa näkyykin Sadaharu Aokin vaniljasoossilla täytetty tuulihattu. Romanttisesti haukkailtiin semmosia pikkusiskon kanssa Seinen rannalla turistien pussaillessa. Tai kaikki siellä pussaili, mikä niitä vaivaa. Pariisi on ihana, mut ois kandennu tsekkaa jotain hyvii syöntimestoi, koska ei ollukaa sit niin helppoa löytää hyvää ruokaa. Söin muun muassa ihan paskaa ruokaa. Leivonta-asiat on onneks hyvin hallussa niillä ranskiksilla. Ja meitsil, toki.

Kävin Proustin haudalla.

Pariisin kartanossamme oli hirveän hienoja kirjahyllyjä, ja noin niinku tosi siistei teoksiiki, sekä vessa, joka sijaitsi käytävässä.

Olin nimennyt eri etapit ennen matkaa. Mailla oli näin ollen omat teemansa: Landepaukkujen Irlanti, Kansainvälinen Lontoo sekä Pariisi on Pariisi on Pariisi. Tai jotain sinne päin. Teemat kävivät toteen, mut ehkä ne ei olleetkaan monimutkaisesti keksittyjä. Mut oli se rankkaa. Matkailu väsyttää.

MAJA KULINAARISEN TIEDON PUUSSA

  

Mun työkaverini ilmoitti lainaavansa mulle erään kirjan. Se ei vaivautunut tiedustelemaan kiinnostustani. Ei se mitään. Pidän siitä, kun joku kertoo, mitä tulee lukea. Suosittelee, ihan henkilökohtaisesti. Se on henkilökohtaista, ja sisältään niin ikään noin niin kuin vilpittömyyttä ja yritystä kommunikaatioon. On tietty sit niitä snobbailutapauksia ja niitä 'koska-mä-pidän-täst-nii-sä-pidät-ja-itket' -tapauksia ja muitakin tapauksia.

Marianne ja Nils Lüchoun Hauskaa ruuanlaittoa on julkaistu vuonna 1955 Otavan toimesta. Alkuperäinen kieli on ruotsi: Laga mat som Lou-Lou, suomentanut Kyllikki Villa. Uskallan sanoa, että kirja on hämmästyttävä suomalaiseksi viiskytluvun ruokakirjaksi. Vaikka en mä niistä mitään tiedä. Kunhan arvelen.

Teoksen alaotsikko on Pakinaa ja ruuanvalmistusohjeita. Nimenomaan tässä järjestyksessä pidän ruuasta: paljon puhetta, ja ohjeita hengenpitimiksi, tai siksi koska kustantamo käskee. Kirjan hämmästyttävyys asuu sen moderniudessa. Ohjeissa käytetään parsaa ja valkoviiniä (kotitekoinenkin kelpaa). Vai kuvittelenko mä 1950-luvun, jolloin syötiin perunaa ja luettiin kirjoja hyvästä kotiäitiydestä? On tässä kirjassa myös paljon ranskankielisiä ruokalajeja, mut ei ne mua hämmästytä, niitä kun tuntuu aina olleen. Mutta valkkaria! Viiskytluvun Helsingissä!

Kirjan luvut ovat nimeltään muun muassa Jokapäiväinen keittomme, Värikästä ja pirteää, Kaisa tarjoaa kevyttä ja herkullista, Vanha kunnon kaali, Munien moninaisuus sekä Suolakurkun salaisuus. Jokapäiväinen keittomme -luvun toinen kappale alkaa näin:

"Eikö siis lapsia enää kasvateta syömään keittoa? Onko Keitto-Kasperin kauhea kohtalo Jörö-Jukassa täysin menettänyt kulinaaris-pedagogisen todellisuustuntunsa? Elämmekö naisvallan alaisina, joka pakottaa meidät latkimaan vatsaa veltostuttavia maitoruokia ja mehukiisseleitä tai orjuuttaako meitä muoti, joka pyrkii solakkaan linjaan ja jonka uhri petollisen maskuliinisen makunsa lumoissa on paljastunut täysin kyvyttömäksi käsittämään juoksevan ravinnon kestävää periaatetta?" (s. 7)

Mainitsen tosin vielä että Consummatum est. kannattaa feminismiä eikä mieluusti selitä ilmiöitä sukupuolten kuvitelluista tai opituista eroavaisuuksista käsin. Annetaan nyt kuiteski anteeks, viiskytluku.

Juhannuksen sekoilujen ja taikojen paikkaajaksi käynee sipulikeitto. Opastus sipulikeittoon löytyy sivulta 80. Luku on nimeltään Toipilaan keitto:

"Hän korvasi veden pullollisella kuivaa samppanjaa, raastetun juuston juoksevalla camembertilla, vatkasi munankeltuaiset vanhassa portviinissä ja mausti keiton lusikallisella Armagnacia. Ja hän vakuuttaa omasta kokemuksesta, että tämä sipulikeitto klo kolmen ja neljän välillä aamulla tarjottuna varustaa ihmisen mitä suurenmoisimmalla optimismilla.

Oi, sitäpä soisimme olevamme syömässä!" (s. 82)

ÄYRIÄISET 2

 

Mun sisko keräsi pienenä karkkipapereita. Se oli epäilemättä tyydyttävä harrastus. Ihmeellisistä karkkipaperikätköistä löytyi myös kahden rapukarkin paprut! Nyt maailmanlaajuinen rapukarkkisalaliitto on siis todistettu! Beware!

On aikoja jolloin vihaan sunnuntaita. Ne on sellaisia surullisia aikoja kun sunnuntaisin makaa sängyssä ja ahdistuu. Muuten sunnuntai on ihan jees. Nykyään se on lusmuilupäivä. Koska kummiski on darra niin ei voi urheilla, saa syödä pakastepitsaa eikä tarvi oikeestaan tehdä mitään. Paitsi pestä pyykkiä! Sen pystyy just ja just suorittaa mut ei oo pakko jos ei haluu.

Ens viikolla alkaa kesä. Maanantaina alkoi työt, ja sitten piti myös kirjoittaa yks essee loppuun. Työt on rentouttava, essee ei. Nyt oon chillannu ja juonu kaljaa ja ollu ulkona, ja töissä, ulkona. Huomenna käyn kirjastossa ja lainaan tiedättekö sellaisia teoksia joita saa lukea ihan huvikseen. Voi sanat, tämän maailman siunatut pörriäiset. Sitten alan kirjoittaa ja niistä teksteistä tulee vitun hyviä. Koska tää on ruokablogi, keitän nyt eka kummiski spagettia ja kuorrutan sen pecorinolla koska muutakaan ei oo.

ÄYRIÄISIÄ

Tein sunnuntaina lupauksen. Kai se käsitteli jotain et pitäis päivittää blogia useammin. Valitettavasti oon tehny myös lupauksen, jossa saadaan kaikesta femma, ja sellaisen, jossa kirjoitetaan kirja valmiiks. Sit on myös yks, joka laihduttaa kaks kiloo, ja yks, jonka mukaan urheilen helvetisti. Mä olen osa suoritusyhteiskuntaa.

Tapasin muutama viikko sit yhen tyypin, joka luki mun blogia. Siis ihan vapaaehtoisesti, en tuntenu sitä. Aika ihmeellistä.

Sain syksyllä karkkeja Ukrainasta. Purkki on jumalaisen ihana, tarjoiluastiaksi muuttuva neronleimaus! Firma on ROSHEN. Se tekee kaikenlaisia karkki- ja leivonnaistuotteita Ukrainassa, ja siellä päin maailmaa. Ne tietty myös tappelee Venäjän viranomaisten kanssa jostain pakkausmerkinnöistä.

Näitten karkkien nimi on Rapu, eikö? No jotain sen suuntaista eniveis. Kun haukkasin tällaista, muistin ekana Fazerin Rapu -karkin, joka maistuu suunnilleen samalta ja siinä on samanlainen hileinen koostumus ja näillä on hei sama nimi. Muistelen syöneeni joskus ennenkin samanlaisia karkkeja, jotka ei ollut kumpiakaan näistä. Yhdistin sit laajassa aivomassassani asiat ja lopputulos oli: Kaikkien maiden rapukarkit! Olette samaa itäeurooppalaista heimoa! Sehän on fantastista, joten halusin heti tietää, että mistä rapukarkki on kotoisin, ja kuka niitä on ekana valmistanut, eli löysin sisältäni karamellihistorioitsijan. Yleisesti kaikki tieteellinen, jota sisältäni tunkee, on tosi laiskaa sorttia, joten tyydyin vain kysymään Fasun asiakaspalvelusta, et tietääks ne mitään. Ei ne oikein mitään tienny:

Karamellipapereiden aiheet liittyivät entisinä aikoina monesti
ajankohtaisiin asioihin esim. Islanti-karamellin (1910) nimi ja kääreen
kuvioaihe saattavat liittyä vuoden 1908 uutisiin pohjoisnavan
valloituksesta.

ja 

Lakta-karamellin nimi saattaa viitata latinan sanaan
lac (maito). Laktan valmistuksessa nimittäin käytetään maitoa. 

ja mainos:

”V. 1900 sanomalehdissä kerrotaan, kuinka Suomen maanteillä on liikkunut
merkillinen hevoseton ajopeli, joka on monin paikoin säikytellyt miehiä,
naisia ja lapsia vieläpä hevosiakin. Tämä ajopeli eli automobiili, miksi
vaunua kutsutaan, kuuluu olevan kamariherra Hj. Linderin omistama.
Kerrotaan sen kulkevan merkillisesti paksattaen ja saavuttavan tuulispään
vauhdin. Vaikka silloisella autolla oli vain ”ravun” vauhti, osattiin sille
totisesti antaa arvoa. oli toinenkin rapu, jolle annettiin arvoa, ja se oli
FAZERIN RAPU – karamelli, joka vielä yli 50 vuoden jälkeen maistuu
herkkusuiden suussa. Osoite Fazerin makumestareiden suuresta taidosta." 

STREUSEL STROISSELI STRÖSSELI

Moikkuli, tyypit! Tein päärynä-suklaatarteletteja, joissa oli päällä inkiväärivaahtokarkki. Näissä inkiväärivaahtokarkeissa taas, kuulkaapas, oli päällä ihan itse tekemiäni strösseleitä. Riemastuin kun törmäsin strösseliohjeeseen ihanassa internetissä. Ei ollut koskaan tullut mieleen, että niitä voi tietysti tehdä itse.

Ei se kyllä ollut ihan niin hauskaa. Pursotin seitsemän pellillistä tollasta miniviivaa enkä ollut varma riittääkö se mihinkään. Värikin oli väärä. Olisin nimittäin tahtonut kirkasta tai rubiinista ja kuivuneen veren väristä. Sain jonkinlaisen marjapuuron.

Mun piti ihan blogata koko tarteleteistakin mut en ottanut sit muista vaiheista kuvia eikä ne nyt valmiina n i i n hienoja olleet. Sanottava tosin on, et pohja oli hyvä, ja täytemassa oli ihan killeri. Ihan ite keksin ja tein. Sokeriliemessä ja vaniljatangossa ja kardemummassa keitettyä päärynää ----> kypsä seos jääkaappiin yöks ----> mausteet veks ja soseeks ----> kuumaks ja sulattaa sinne sit oikean verran maitosuklaata. En vaivautunu kuitenkaan määriä ottaa ylös.


Strösseli
aika paljon

1 valkuainen
tomusokeria
makuaineita
väriä

Sekoita valkuaiseen tomusokeria niin paljon että massa muistuttaa nestemäistä liimaa (jossain blogis luki noin). Lisää joukkoon makuaineet ja väri, jos haluat. Pursota leivinpaperille. Pussin reiän tulee olla aivan pieni. Anna kuivua vuorokausi. Irroita sitten viivat paprusta ja katko haluamasi pituisiksi.


Laitoin tylsästi mauksi vaniljasokeria. Harkitsin inkivääriä. You know, tehkää jotain siistiä. Väriaineeksi puristelin raa'asta punajuuresta mehua. Tietysti kaupastakin saa värejä. Tosin: saa sieltä kans strösseleitä.