PONIEN HIPAT

Joulu tulla jolkottaa! En kai mä nyt kovin kiireinen ollut joulukuussa, vai olinko, voi olla että olin mut mitäpä siitä. Kävin Berliinissä ja kun mä tulin sieltä ja meidät pikku matkailijat tultiin hakemaan lentokentältä ja sitte siellä auton takapenkin vieressä oli noin hieno My Little Pony -joulukalenteri ja olin ihan hiljaa ku ajattelin että se on varmaan yllätys Katrille. Mut se olikin mulle! Ja siitä lähtien ollaanki oltu ihan Best Friends.

Sen verran kiireinen olin, että luukkujen availu otti voimille pahemman kerran. Olin ekan viikon jälkeen koko ajan myöhässä. Se suretti mua.

My Little Pony -kalenterin suklaa oli odotusten vastaisesti aika hyvää. Se huononi tosin loppua kohden. Ehkä en enää venaillut yllättävää kammomakua. Katrin Spiderman tms. -kalenteri oli tosi pahan makuinen!

Ostin Barún hippoja Berliinistä yhelle tyypille. Se näytti tolta hippolta ku se söi niitä. Paitsi antoi pönttö mulle puolet!

PETIT POIS?

 

 

Ostin Herkusta Petitpas'n Xmas Vanilla -leivoksen. Se maksoi 3,6e eli ei paljon. Myynnissä olisi ollut myös suklaaversio. Olisin varmaan ottanut sen mutta kun vaniljassa oli söpömmät sienet.

Xmas Vanilla yllätti mut. Kai hyvällä? Kyllä yllätykset on yleensä hyviä, edes se et jokin yllättää. Hyvä. Siinä on siis päällä pari marenkisientä. Pintaan on spreijattu valkosuklaata. Leivoksessa on vain yksi massa. Se oli yllätys. Ei mitään muuta kuin pohja ja mousse. Tavallaan olisin kaivannut johonkin vaikka jotakin kirpeää, aprikoosia, sitruunaa... Mut toisaalta, musta tää on aika tyylikäs valinta, ja toivon et se ei johdu vain käytännöllisyydestä ja edullisuudesta vaan linjakkuudesta. Massa on mun mielestä juustoinen, en tosin tiedä onko siinä juustoa. Se on hyvin lempeä ja helppo, mut pelkästään positiivisessa mielessä. Se on lohdullinen leivos.

Pohja on hyvä. Siinä taitaa olla mantelia. Se maistuu siltä, et joku on sen tehnyt, eikä sitä oo ostettu Fasulta valmiina. Jes!

Snadeja miinuksia siitä, ettei sienet pysy leivoksen päällä, ja siitä, et pohja oli rutussa leivoksen sisällä. Muuten ihan kovaa settiä. Tää oli eka Petitpas -leivos jonka oon syöny. Vai oisinkohan maistanu jotain, en muista.

Mä en tiedä hirveesti tosta firmasta, paitsi et monsieur Petitpas on ilmeisesti ollut Frambois'lla duunissa aiemmin. Hesarista löyty ihan kiinnostava juttu vuodelta 2013. Ranskassa ei ole myöskään muuten sellaista termiä kuin ruoka.

P.S. Stokkan tiskin rouva halus palautetta tästä. Sori et linkitin ton noin!

VOIHAN JUMALAN PÖTSI

  
Hei kaikki sipsinsyöjät!

Oispa kiva kirjoittaa sipseistä mutta ei mulla ole niistä mitään sanottavaa. No sen verran että Sokoksen Marks&Spencer -ruokakomerosta saa sipsejä. Ne on kalliita ja mautkin oli jotain tylsiä.

Kävin muutama viikko sitten Tampereen uuden talon Moro Sky Barissa. Tiedättekö, se musta talo, sellai torni. Halusin sinne baariin, koska, sen lisäks että tykkään baareista, tykkään Moro Barista, ja kelailin et jos se ois viel taivaalla ni. Mikäs sen mukavampaa.

Tänään tein chilin. Laitoin siihen sipulia pekonia tomaattimurskaa tomaattipyrettä todella kuivuneita aurinkokuivattuja tomaatteja chiliä joulumausteita laakerinlehden vähän tuoretta paprikaa vähän porkkanaa vettä liotettuja borlottipapuja ja annoin hautua viis tuntia. Riisi oli loppu! Söin kvinoaa ja fetaa ja raejuustoa.

Oikeasti yritän vältellä esseen kirjoittamista ja karkkiakin oon ostanu. Karkki on pahaa. Tää postaus kertoo oikeasti kummiski:

Valitin joskus vuosia sitten kuinka ruoka-aiheinen kaunokirjallisuus on kamalaa: romanttista tuoksujen ja aistien ja elinten perässä juoksentelua. No niinhän se yleensä onkin, mut onneks Ranska tulee tässäkin apuun!

Francois Rabelais oli ranskalainen kirjailija ja lääkäri. Sen teokset ilmestyivät renessanssin aikaan joskus ennen 1500-luvun puoltaväliä. Syksyllä ilmestyi Siltalalta suomennos kirjasta Pantagruelin neljäs kirja. Myös kolme edellistä on käännetty, tosin vaihtelevin lopputuloksin. Toisin sanoen tää viimeisin ja tätä edeltävä eli Kolmas kirja on parhaat, kääntäjänä Ville Keynäs. Lämmin suositukseni.

Rabelais'n kirjoissa sekoilevat muutama jättiläinen, yks pillunsaannistaan huolestunut pelkuri ja kasa muuta jengiä. Käsiteltävät aiheet ovat seksi, naiset, ruoka, tappeleminen, filosofia, pahoinpitely, antiikki, munavitsit, ruoka, maailma, ruumis ja piereskely. Sen lisäksi sanaa eksoottinen on tiettävästi käytetty ensimmäistä kertaa Neljännessä kirjassa! Nerokasta! Eksoottinen eläin! Eksoeläin!

Hirmuisen huutonsa kannustamina he hyökkäsivät raivokkaasti lihapullien kimppuun ja kaatoivat makkaroita kuin heinää. Kun sisälmysmakkarat huomasivat vastustajan saaneen lisäjoukkoja, ne ottivat jalat alleen ja kipittivät kiireen vilkkaa karkuun kuin olisivat nähneet kaikkien helvetin pirujen käyvän kimppuunsa. (s. 194, Pantagruelin neljäs kirja)

Kirjoissa on myös listoja:

kanoja,
kaneja, kaninpoikasia,
viiriäisiä, viiriäisenpoikasia,
kyyhkysiä, kyyhkysenpoikasia,
harmaahaikaroita, harmaahaikaranpoikasia,
trappeja, trapinpoikasia,
niittykirvisiä,
helmikanoja,
kurmitsoja,
hanhia, hanhenpoikasia,
puluja,
metsäkananpoikasia, 
punakylkirastaita,
flamingoja, joutsenia,
kapustahaikaroita,
kurppeloita, kurkia,
kurppia,
kuoveja,
frankoliineja,
(s. 260-261, Pantagruelin neljäs kirja)

Samaa listausta olisi ollut yhdeksän sivua lisää. Kaikki ne ruuat uhrattiin gastrolatrien eli vatsanpalvojien jumalalle.

Näillä perustein väitän, että Francois Rabelais kuuluu jokaisen itseään kunnioittavan kulinaristin sivistykseen. Jokaisen itseään kunnioittavan sivistyneen kulinaristin sivistykseen? Okei. Siis onhan se hauska, vaikka tekstin paloiksi pätkiminen tekee siitä vähän hahhah-hauskan. Vakavaa, vakavaa!

Teidän tapauksestanne voin oikeutetusti sanoa saman, minkä Cato sanoi Albidiuksesta, joka tuhlasi ja söi koko omaisuutensa, kunnes jäljellä oli ainoastaan talo, jonka hän poltti voidakseen sanoa consummatum est, kuten on sanottu pyhän Tuomas Akvinolaisen ajoista saakka, kun nahkiainen on syöty kaikkinensa. Ei siitä sen enempää. (s. 43, Pantagruelin kolmas kirja)

POUCHKII SANO POUCHKINE

Moi jengi, jotenki nää Pariisi -postaukset on alkanu väsyttää. Ei varmaan kannattais matkustaa ollenkaan.

Joka tapauksessa kävin siel Café Pouchkinessa. Mesta löytyy Printemps -tavaratalosta kahvilamuotoisena, ja muualtakin, mut ainakin jokin paikka, jossa käytiin, oli pelkästään myymälä. Ei sillä, ostettiin leivokset, ja mentiin portaille aurinkoon syömään niitä. Hintakin oli kovempi jos söi kahvilassa. Tosi kova se oli muutenkin, harvinaisen kallis pariisilaiseksi leivokseksi, eli varmaan jonku 7 euroa. Paikan päällä ehkä yhdeksän.

Mut mitäs siitä! Raha! Kuin tympeää! Mä olin haaveillut Café Pouchkinesta jo aikoja. Se on kullalla silattu ja romanttisen venäläinen, just sellanen hiton aristokraattisen venäläinen, joka puhuu vain ranskaa ja kääriytyy turkiksiin ja käy Keski-Euroopassa kylpyläkaupungeissa tylsistymässä. Sit kaikkeen on lisätty Iivana Julma tai joku paha eukko ja tosi paljon kansansatuja. Yhä viel vehnäjauhoa, voita, sokeria, rahkaa ja glitteriä. Café Pouchkine!

Söin valkoisen leivoksen. Ostin sen varmaan koska se oli steriilin valkoinen. Harkitsin myös jotain limanvihreää ja limankiiltävää. Valkoisessa leivoksessa oli vadelmaa ja kookosta. Arvostan sitä, että kummatkin maut voi arvata jo ulkonäöstä. Itse leivos oli täysin pätevä, mutta ei kovinkaan jännittävä. Se oli kuin tosi hyvä vadelma-kermakakku. En nyt toista kertaa silti kenties ostais seitsemän euron tosi hyvää vadelma-kermaa, vaikka sinänsä diggailen sekä siitä että tästä.

Toinen leivos oli myös tosi hieno, eli metallinhohtoinen donitsi. Toisin sanoen se oli tuulihattu, jonka täytteessä oli muistaakseni rahkaa. Kiinnostavasti se ei ollut kovin makea. Niin, kyllä mä kuulen, kun te ootte siellä nii et eihän rahka oo makeeta, dorka, mut ite ootte! Yleensä leivokset on hyvin makeita.

Liike oli hullun kreisin hieno ja superromanttinen. Leivokset oli varsin ranskalaisia venäläisellä twistillä ja sit sai kans jotain vanhoja hyviä venäläismeininkejä kuten rahkapullaa. No, se rahkapulla maksoi ehkä viis euroo, et kröhöm. Mut olihan se hauskaa. Tuli melkein kotoisa olo.

MINÖSÉGÉT MEGÖRZI

Ostin Oxford Streetin Selfridgesiltä kaksi levyä suklaata. Oisin ostanut enemmänkin, mutta mesta on hinnoissaan, huvittavassakin määrin. Yllä kuvattu paketti on Rózsavölgyi Csokoládén criollo-levy. Pavut tulevat siis Madagaskarilta. Firma on unkarilainen, asuu Budapestissä. Tietääkseni Rózsavölgyi Csokoládé on Unkarin ainoa bean-to-bar- eli pavusta patukkaan -suklaayritys. Se meinaa sitä, että suklaa on ihan oikeasti tehty itse. Suomestakin löytyy yksi tällainen, ja se ei ole Fazer.

Suklaalevy on palkittu brittiläisen Great Taste -kilpailun kahdella tähdellä. Ykkönen on ihan jees, kakkonen aika hyvä, ja kolmonen rulaa. Great Taste on siitä kiva, et ku joku tuote voittaa, ni sen kylkeen liimataan sit tarra, joka kertoo sen. Sit voi esim. kymmenen tuntemattoman suklaalevyn joukosta valita sen joka on voittanu viime vuonna pari tähteä. Easy peasy lemon squeezy!

Olisin ostanut tän suklaan ilman tähteäkin. Tai en kyllä muista oliko Selfridgesillä muitakin firman suklaita, jos oli, olisin saattanut ottaa sellaisen. Silti, olisin ostanut Rózsavölgyi Csokoládén levyn.

On se hyvää. Suklaan tuoksu on sokerinen, karkkinen, ehkä öö hattarainen. Maku on hieno. Ekan kerran ku maistoin ni yllätyin ja riemastuin. Maku hyökkäs tosi överin marjaisena ja sitruksisen happoisena. Emmä tiedä onko se sittemmin lientynyt tai sit mä olen vain tottunut. Tässä on ihanaa pehmeyttä ja sit sitä sitrusta riittää yhä.

Selfridgesillä kannattaa käydä suklaaostoksilla. Ehkö muillakin? Kerran näin siellä savustetun mozzarellan ja aloin melkein pillittää. Mut laatusuklaiden hyllyllä oli oma myyjätärkin. Ihmeellistä! Se jopa ties jotain! Ihanaa!

VAIK VAIN SIKS

Rakas päiväkirja,
kävin Pariisissa Hugo&Victorilla. Siellä myydään konvehteja, jäätelöä, suklaalevyjä ja leivoksia. Liike on kalliin, siis niinku kalliin, miesten vaateliikkeen näköinen. Seinät on maalattu mustiksi ja niihin on upotettu koloja, joissa leivokset asuvat. Myyjä näytti suunnilleen vitun kuumalta, vähän sellaisella miesmallitavalla, että voidaan siitä olla eri mieliä, mitä se kuuma tarkoittaa, mut silti niinku hyvältä. Hugo & Victorille kandee ehdottomasti mennä vaik vain siks, että se on niin kalliin näköinen.

Älkää kuitenkaan ostako sieltä suklaata. Ostin viiskymppisen maitosuklaan, eli hommallahan on kaikki mahikset onnistua, oikeastaan mahista epäonnistua ei oo ja silti: eka olin sillai et hyi hitto maistuu rasvalta ja aika halvalta, sit olin sillai et onhan tää ihan hyvää ja nyt söin vikan pienen palan ja no ääh. Sanotaanko, että ei se aivan kelvotonta ollut, mut ei siihen kande rahojaan laittaa. Ei ainakaan Pariisissa, eikä Hugo&Victorilla. Ne pari ostamaani konvehtia oli 'ihan jees', tosin osa maistui halvalta saksalaiselta konvehdilta. Se johtui täytemassasta. Ei ne pahoja olleet, toisin kuin yleensä ne Saksan halpikset, koska ne oli kuitenkin hyvin tehty. Häiritsi vain ku tuli pahat joulukarkit mieleen. Se oli kummiskin jännähköä. Kai niissä oli pähkinämurua ja sokeria, vaikka praliinia muruna, mikä sinänsä on ihan hauskaa. Jos nyt vielä paremmin tekis, ni voitais olla hyvissä jutuissa kiinni.

Mä oon kaikesta huolimatta vähän Hugo&Victor -fani. Siis kuinka hieno nimi, ja mikä mesta. Söin edellisellä Pariisin reissulla jonkin tarteletin Hugo & Victorilta, ja se oli tosi hyvä. Maistettuani suklaita olin muistavinani et olinkin jostain kuullut, että firman tuotteita nauttiessa kandee keskittyä leivoksiin. Saman muistuman esitti myös Aleksi.

Hugo&Victorilta voi leivoslaatikoiden kanssa siirtyä Notre Damelle nauttimaan elämästä Victor Hugon hengessä. Samalla retkellä kandee kävellä viereiselle Île Saint-Louis -saarelle Berthillonin jätskikiskalle.

BEIJING CORSICA INSOLENCE

Postauksen aiheena on vakavahenkinen chocolaterie/chocolatier Patrick Roger, vaikka kuvitus onkin huumorimadon aluetta. Kaikki postauksessa esiintyvät viat ovat Rogerin omaa syytä.

Etsin siis Pariisissa käsiini suklaamesta Patrick Rogerin. Liikkeitä näyttäis olevan Pariisissa kuusi, joten tekin voitte etsiä ja helposti löytää. Olin just lukenut, kuinka Lebovitz on ollut harkkaamassa Rogerilla, joten toki kiinnostuin siksikin. Rogerin kauppa oli hieno, ja siellä oli kylmä. Mua aina jännittää mennä noihin hiton suklaamestoihin ku ei mulla oo mersua tai oikeastaan edes kunnon työtä eikä ehkä sitä tuukaan ja sillai. Mut selvisin tästäkin. Pariisissa lohduttaa se, että ei niillä myyjilläkään taida olla, ja ite puhuu kuitenki parempaa englantia ku ne.

Suurin osa Patrick Rogerin konvehdeista oli ranskalaismallisia, eli dipattuja. Suomessa konvehdit on yleensä belgialaistyylisiä eli tehdyt muottiin. Koska mulla ei ole yhtään kuvaa niistä karkeista, ni kattokaa vaikka Rogerin sivuilta. Ne on matalia neliöitä, jossa on koristeena nurkassa jokin hipsu. Sellaiset näyttää aina samalta.

Rogerin konvehtien ongelmana oli että ne oli nimetty hirveällä tavalla: Tendresse, Jalousie, Arrogance, Allégorie. Erityisesti homma menee vaikeeks ku tiskin toisella puolella on tsubu, joka ei uskalla puhua englantia, ja sit ite en tietystikään voi enää kahden sekuntin päästä muistaa et mitä hittoa allegoria tarkoittaakaan. On kätevää jos nimi ja sisältö jotenki mätsäävät, vähän niinku näis mun blogipostauksis.

Konvehdit maksoivat muistaakseni 1,5 euroa kappale.

Lopputulema oli siis neljän konvehdin ostos, sekä pikapäätöksenä marsipaanimato lahjaksi. Kaksi konvehdeista oli tyyliä 'ihan jees' ja kaks oli aivan päräyttävän hyviä. Ne oli marjaisia ja suloisia ja happoisia. Harmi vain, että en muista oliks ne oopiumia, mistraaleja, sykloneja tai kenties Valparaiso.