LONTOON HERKUT OSA 2

Mansikka-balsamietikka ja porcelana -macaron sekä matchatryffeli

Ensimmäisen yön yli Lontoossa selvittyäni suuntasin Oxford Streetille joka oli lontoolaisesti varsin lähellä majapaikkaani (helsinkiläisesti toki jossain Vantaalla). Tarkoitukseni eivät olleet ihan niin ylevät kuin näyttää näissä kuvissa; halusin vähän shoppailla ja käydä ostamassa halvat farkut Primarkilta. Kyseisellä kadulla on kuitenkin myös Selfridges ja etukäteistietojeni perusteella siellä Artisan du Chocolat'n kauppa. Selfridgesillä oli myös kaikkea muuta: suklaita, joista yhäkin postaus tulossa myöhemmin, suklaita, joista ei koskaan tule postausta, Ameidein uutuuksia, huonoja brittisuklaita (hyvistä niistä tulossa siis juttua), savustettua mozzarellaa minkä nähdessäni olin jo purskahtamaisillani onnen kyyneliin, myymässä sieluni ja muuttamassa tosi äkkiä pois Helsingistä jonnekin suurempaan.


Chuao -macaron

Toki oli myös Pierre Hermé -macaroneja ja konvehteja*. Pierre Hermé on tämän ajan superjulkkiskondiittoreja. Macaronit on ehdottomasti Hermén se juttu. Homma ilmeisesti menee niin että Hermé on aika paljon syyllinen tähän nykyiseen macaronmaniaan. Herra aloitti joskus aikoinaan kehitellä modernimpaa versiota ranskalaisesta klassikosta ja tähän on tultu: jokainen leivontablogi pursuaa macaroneja, macaron ei ole kohta enää vain trendikäs vaan yleisesti hyväksytty osa suomalaistakin herkuttelua.

Mä ostin Pierre Herméltä ensin yhden macaronin, tuon chuaon. Chuao on siis paikka Venezuelassa, jossa kasvatetaan criollo -kaakaopapua (ja ilmeisesti myös jotain hybridiä, ja toi criollohan on sit noista pavuista se arvostetuin tietty). Criolloahan nyt kasvaa siellä sun täällä mutta Chuao on niin kiva mesta, että sen pavuista tulee käsittämättömän maukkaita jne. (Ne on myös varsin hintavia, t. yks työtön paska.)

Takaisin asiaan: macaron oli maittava, varsinkin täyte, niin kuin tietysti oli odotettavakin. Hintakaan ei ollut paha, 1,80 puntaa, jonkun pari euroa. Itse macaron ei nyt ihan ollut sitä mitä olisin toivonut. Tämä on ilmeisesti makuasia, mutta mä olisin tahtonut macaronini sitkeämpänä. Nyt macaron itse katosi varsin tehokkaasti chuaoganachen alle. Kävin myöhemmin ostamassa porcelana- ja mansikka-balsamietikkamacaronit ja ne olivat ehkä vähän parempia mutta sama ongelma esiintyi myös niissä. Massat, musset ja mönjät oli siis paikallaan, itse macaron jäi niiden varjoon.

Pierre Herméllä oli ihastuttava palvelu. Ylipäänsä Lontoon suklaapaikoissa oli ihastuttava palvelu, ja hyvät maistiaiset. Hermén macaroneja suosittelen maistamaan yleissivistyksen vuoksi (ja no hei, ei ne nyt NIIN pahoja olleet!) mutta maun tähden lähtisin ehkä herran konvehteihin. Mulle tarjottiin tiskillä yksi, se oli jonkin eksoottisen hedelmän makuinen, en muista minkä, ja todella hyvä. Se oli dipattu suklaaseen, ei siis tehty muottiin, ja sisällä oli hyydytetty hedelmäasia. Mums! (Ostin vielä matchatryffelin mutta en mä siitä niin, se oli ihan jees, vähän mömmönen.) (Ai niin ja tietty Hermé -macaronit on myös tosi kauniita ja värikkäitä!)


Jo mainitussa Artisan du Chocolat'ssa kävin toki myös. Hieno kauppa, niillä on myös todella näyttäviä tuotteita. Kuvassa näkyvä kuvioitu lätkä on ihan mun lempparimuoto, siellä on vielä sisällä ohuesti täytettä. Firmalla on myös kauniita helmen näköisiä suklaapalluroita, eri väreissä, ja boksit on usein myös ihan priimaa. Konvehdit jotka ostin ei nyt olleet ihan niin hyviä. Ne maistuivat siltä että olivat viettäneet vitriinissä jonkun verran aikaa, eli, no, vähän vanhoilta. Jos ne olisivat olleet tuoreempia, luulen, että niitä söisi ihan mielellään. Hyvä paketti ollee suklaan säilyttämiseen parempi kuin ilmava vitriini.

Luonnollisestikaan en enää tarkasti muista mitä makuja oli saatavilla. Sitä samaa trendikästä se oli: tonkapapu, musta kaardemumma, seesaminsiemen, valikoima alkuperämaaganacheja... Kandee tsiigaa noi sivut, good stuff.



Lontoossa ollen täytyi käydä myös Harrodsilla. Muistelin ettei niiden suklaapuoli ole mitenkään erityisen elähdyttävä ja oikeassa olin. Paljon belgialaista peruskauraa bokseissa ja irtona vitriinissä. Leivokset näytti ihan ookoolta, ei kuitenkaan niin että olisivat saaneet ostamaan. Etsiydyin tapojeni mukaan kaikkein pimeimpään nurkkaan ja löysin sieltä aarteen. Nurkka loisti arvonsatuntevaa suklaaelvistelyä, jos nyt mikään lämpimän tummanruskea voi loistaa: La Maison du Chocolat. Tiskin toisella puolella oli parikymppinen nätti tyttö joka puhui englantia ranskalaisella aksentilla ja ilokseni oletti mun tietävän jotain suklaasta ja siitä mitä haluan. Saatavana oli levyjä, konvehteja ja leivoksia. Tapojeni vastaisesti valkkasin leivoksen. Tämä kyseinen oli pääsiäistuote, maksoi viidestä kuuteen puntaa. Täytteenä oli sabayonmassaa, muutama vohvelikerros, hasselpähkinää, tummasuklaaganache... En muista, jotain sellaista kuitenkin. Sain vielä mukaan lautausliinoja jos haluan syödä heti (kuinka radikaalia!) sekä maistiaisiksi myyjän suositteleman konvehdin joka ei ollut paskempi ollenkaan. Mahtava leivos, ehdottomasti, ja kaunis, ja tykkäsin tosi paljon niistä vohvelikerroksista, ne toi kivaa rakennetta. Laatikko teki muhun vaikutuksen myös, se oli ihana!

*Oottekos muuten huomanneet että paremmissa suklaakaupoissa täällä Suomessakin puhutaan aina praliineista, eikä konvehdeista? Praliini -sana tullee ranskasta, konvehdista en ole ihan varma. Tosin ranskaksi konvehti taitaa olla ei praline (?) vaan bonbon. Anyways, mun konditoriaopettajani oli sitä mieltä että konvehteja pitäisi kutsua praliineiksi koska konvehdit kuulostavat sellaisilta inhoilta neuvostoliittolaisilta suklaamölkyröiltä. Ihan hyvä peruste sinänsä, mutta silti musta praliinissa on sekä elitistinen että tekemällä tehty soundi.