MÄ MUUTEN TYKKÄÄN MANTELISTA

I've got friends in low places eli mikään taho ei lähetä vaatimattomalle blogilleni mainostusta, tuotteita eikä edes pusuja. On kuitenkin hyvä että on muutama kaveri. Joskus saan munkkeja töistä, aina välillä croissantteja toisen tyypin töistä. Eilen olin juomassa kaljaa ja sain lahjan: Frambois'n omena-mantelitarteletti ja tummasuklaa-mansikkatarteletti.




Vedin juuri tuosta harmillisen lörtsähtäneestä suklaaleivonnaisesta puolet. (Tää on siis tavallaan reaaliaikainen postaus, en ole edes maistanut mantelijuttua.) Lörpästä leivoksesta ei voi syyttää Frambois'ta koska itepähän heiluttelin sitä kassiani keskellä yötä pitkin Kallion katuja.

Suklaatarteletissa on siis ganache eli suklaata ja kermaa ja tässä tapauksessa varmaan reilusti voita ja sitten sen alla on mansikkaa. Pohja on joku tommonen perusmuropohja, eikö? Ganache on mun mielestä hyvää. Siinä on mukava toffeinen rakenne, sellainen venyvä ja aika vaalean ruskea. Suklaa tuo mieleen jonkun suklaan, en millään muista minkä vaikka pitäisi. Niinpä lähetin tekstiviestin suhdehenkilölleni tässä toimituksessa (joka käsitteli kyllä myös viininlipitystä myöhemmin tänään). Pohja ei ole kovinkaan kaunis, tai on se kun sitä katsoo oikeasta kohtaa. Toivottavasti se mun kaveri ei oo tehny tätä, koska mun mielestäni pohjan rumuus on paha moka. Sen reunat ovat epätasaiset, röpelöiset, yhhh. Muutenkin pohja on liian kova makuuni (ja vähän mauton) (ja tarttuu hampaisiin) (samoin kuin ne mansikan siemenet täytteessä). Olisin kaivannut tummempaa ganachea, tuo oli vähän liian sokerinen. Mutta, tämä taitaa olla sellainen niin kutsuttu makuasia ja kaiken kaikkiaan suklaa-mansikkatarteletti oli hyvä. (Jaa että ostaisinko sellaisen ihan itse? Saattaisin hairahtua jos kaipaisin erityisesti tuollaista ganachea.)

Mites sitten tuo manteli-omena? En tiedä kun en ole vielä maistanut. Nonni, nyt tulee totuus: ihan sairaan hyvää. Ehkä vähän liian makeaa. Pohja on kaunis ja ei niin kivinen kuin suklaatarteletissa. Pohjan päällä on omenahillo ja sen päällä muru jossa on ainakin sokeria ja mantelijauhoa. Ulkonäkö on hyvin klassinen, piiras näyttää tasantarkkaan siltä mikä se on. Ranskalaiset on muutenkin rakastuneet tarteletteihinsa ja klassisuuteensa. (Ja kyl myös toi suklaatarteletti näytti ihan itseltään, toki.) Toista puolikasta manteli-omenasta en nyt pysty syömään, liikaa makeaa.

Tulen varmaan kirjoittamaan postauksen myös Frambois -leipomo-konditoriasta, nyt en jaksa. Taidan mennä päiväunille haaveilemaan pois päänsärkyäni.

P.S. Just kun olin julkaisemassa tätä juttua niin sain viestin koskien suklaata: Jostain piip piip! Siinä on sekä maito- et tummaa. Ja joo, vois sitä viiniä. Selvispä sitten sekin! (Eli suklaa on ihan ookoota toisin sanoen.)

P.P.S. Jaha, täyte suklaatarteletissa kuului olevan vadelmaa. Hmmh. Mä siis käytin hieman ajatuksiani vadelma-mansikkapohdintaan. Ja siis musta siellä tarteletissa oli mansikan pala. Voinkohan mä vain sanoa että se tyyppi joka teki hillon on väärässä? En kai.

THEY CALL ME FRIDA TUK

Mä rakastan ruokaa ja ruoka-asioita ja mä rakastan sitä rakkautta, sitä mitä mä saan irti uusista ja vanhoista jutuista. Välillä se ilmenee haaveellisena katseena kaukaisuuteen ja nippelitiedon vaihtamisena. Kidutan myös kavereitani ja tuttaviani ikuisilla ruoka-aiheisilla selityksillä ja luennoilla ja valituksilla. Mä olen myös hieman, aivan hipunpippusen, kriittinen ja vaativa. Vaadin vain sitä että asiat tehdään kunnolla, luovuudesta plussaa.

Vierailin viikko sitten uudestaan Anton&Antonissa. Mä ostin sieltä ihan hyvää leipäjuustoa, ihanaa maitoa, mahtavaa suklaata ja yhden pienen cupcaken. Se cupcake oli hinnoiteltu taivaisiin: melkein kaksi euroa. Pohja oli suklaalla maustettu (kaakaolla?) eikä maistunut oikein miltään. Massa päällä oli voikreemiä, jossa oli punajuurta joka ei kyllä myöskään maistunut. Jos tarkkaan katsoi, saattoi erottaa pienen pieniä punajuuren paloja. Olin maistavanani puolukan. Voikreemi oli sokerikiteistä. Sokerikiteinen voikreemi on yksi alhaisimmista asioista maailmassa. Ihan oikeasti.

No, anyways, firma on siis Cupcakes by Frida jolla on tilat Punavuoressa. Yritys on ilmeisesti uunituore. Ideana on tehdä cupcakeja kauppoihin (?? No ainakin Anton&Antoniin) ja tilauksesta tietenkin. Kehitteillä on myös jonkunnäköistä cateringtoimintaa. Cupcakes by Frida käyttää vain luonnollisia väriaineita jne., mikä on tietysti erikivaa.

Mun päähäni pälkähti aiemmin, että saako tällaisista pikkufirmoista kirjoittaa nihkeästi, koska mä en tahdo että Frida tulee surulliseksi. Cupcake ei siis vakuuttanut mua, ei millään, mutta en mä varmaan olekaan ykkösasiakas tällaiselle tuotteelle. Jos mä olisin vaikka joku firma joka haluaisi pikkujouluissaan tarjota jotain kivaa niin voisin hyvinkin tilata cupcakeja Fridalta. Eiköhän ne uppoa jengiin siinä missä paljon paskemmatkin tuotteet ja valmisteet ja ruuat ja herkut.




Tuktuktuktuk, juna tulee! Kävin siis thairavintola Tuk Tukissa, Vaasankatu 19, lauantain krapulalounaalla. Söin tuon ylemmän kuvan annoksen eli Massaman curry tofulla, maksoi 10 euroa. Oisko toi alempi ollut joku 'kasviksia vihreä curry -liemessä' -tyyppinen veto. Olikohan ne kasvikset pakasteita? Mun annoksessa ei onneksi kovasti kasviksia ollut joten pakasteisuus omalla kohdallani jäi autuaasti arvoitukseksi. Annokset oli mun mielestä aika kauniit ja astiat, ja riisin kaverina oli söpöä punakaali tms. raastetta mikä toi sellaista kukkeaa ihanuutta asetteluun. Ai niin se ruoka? No se oli... Edullista, ihan hyvää, kiva lähimesta johon voi mennä jos ei tahdo pizzaa. Ei se safka nyt mitenkään maailmaaravistelevan hyvää ollut, mutta ei toisaalta jäänyt traumojakaan. (Suhtaudun tosin varauksella siihen että pääruoka-aineen saa valita itse, tyyliin liha, kana, katkarapu, tofu...) Kanssasyömäri tykkäs mutta se ei taidakaan olla tällainen valittava akka. Tuk Tuk on kauhean sympaattinen rafla, pieni ja hienot teippaukset ikkunassa. Hintansa väärti siis, niin kai voi sanoa. Menkää, menkää, enköhän mäkin sinne vielä uudestaan päädy.

KIVEKÄS, WALDEN, WIHURI, HELLBERG

Herneitä, nauriita, tiedostavia nuoria miehiä, porkkanoita, hanhenmaksaa, kotimaisten pikkujuustoloitten tuotteita, onnellisina eläneitä lihanpaloja, biodynaamisesti kasvatettuja tomaatteja ja ranskalaista siideriä lasipullossa. Eihän! Ei ainakaan kokonaan. Kävin nimittäin Anton&Antonissa, tuossa porvoolaisessa herkkuruokakaupassa joka on laajentunut Töölöön, Museokatu 19.

Hienot kaupat myyvät aina elämäntyyliä. Maatilatori myy, Juuren Puoti myy, Valrhona ja Chjoko myyvät. Myös Lidl myy meille halpaa näyttämällä halvalta, Uff kiskoo hirveitä hintoja ilmaisista elämäntapavaatteista ja niin edelleen. Silti fiinien ruokahifistelykauppojenkin brändeissä on eroja. Jos epäilee väitettäin, ottaa raitiovaunun Museokadulle ja tarkastaa asian. Maatilatori on hennosti hippinen, aika kiva, luomu ja lähiruoka-. Juuren Puoti on vähemmän hippinen muttei kovin överi. Anton&Anton myy maailman parasta maitosuklaata ja on hirvittävän porvarillinen, ylitsepursuavan töölöläinen. Mulla harvemmin tulee enää kaupoissa sellainen olo että tänne mä en kyllä kuulu mutta Anton&Antonissa vähän tuli. Aivan kuin olisi siirtynyt johonkin ruotsinkieliseen universumiin joka on kansoitettu turkismummoilla. Herregud!

Ei vaan, ei siis millään pahalla. Oli vain hämmentävää huomata noin selkeä ero Anton&Antonin ja muitten samantyyppisten kauppojen välillä. Mikä tekee Helsingin kauppauutuudesta sitten niin erilaisen? Ehkä porvoolaisuus. Tuntui että jokainen kaupassa asioiva oli myös Porvoon kaupan kanta-asiakas. Paitsi mä ja mun veljeni siis, me räkänokkaiset Helsingin skidit.

Anton&Antonissa on varsin mainio leipähylly (tosin hinnat oli aika hmmh messeviä), lihatiski, juustotiski, olutvalikoima, sokolaatia, ja sen sellaista. Käykää tsiigaamassa.


P.S. Toi vamo kuva on tossa siksi kun ei ollut yhtään kuvaa kaupasta.

P.P.S. Käykääpäs ostamassa Kämpin Valrhonasta uudet vuoden 2010 vuosikertasuklaat. (Vitsi mitä mainostusta!) Kandee ostaa samalla viime vuoden suklaa. Näin voi vertailla saman mestan pavuista mut eri vuoden sadosta tehtyä suklaata. Niissä on ero! Vähänks jännää! Mä ostin Gran Couvaa, Trinidadista.