ONKO KESÄKEITTO PAHAA?

Kaksi Annaa ovat sanoneet minulle suurin piirtein näin: Hyyi, miten sä voit väittää että kesäkeitto on hyvää, pakastekasviksia maidossa! Emme taida puhua lainkaan samasta sopasta.

Kesäkeitto on ihanaa. Siinä tiivistyy auringonpaiste, havisevat lehdet ja Hietaniemen biitsi. Se on vaatimaton keitto mutta luksusta nykymaailmassa. Juuri nyt, lähiruokatrendin syleilyssä, kesäkeitto on uransa huipulla. Se on läheltä, ja se on sympaattisen suomalaista.

Annat taas näkevät asian toisin. Kesäkeitto on kurjuuden symboli. Siinä lilluvat tylsät koulupäivät ja ankea ruoka. Lapset ympäri maan joutuvat lusikoimaan suuhunsa tätä surullista soppaa, koska se on halpaa. Kesäkeitto on mennyttä maailmaa ja köyhyyttä.

Kiinnostuin ruuasta kun lopetin lihansyönnin kahdeksannella luokalla 2000-luvun alussa. Opin lukemaan ravintosisältöjä ja puhumaan eläinten ja ihmisten oikeuksista. Opin myös laittamaan ruokaa. Lukion viimeisenä vuonna tutustuin maailmaan, jossa syötiin ravintoloissa. Minä en syönyt. Minun maailmassani syötiin silakkalaatikkoa tai kikhernepataa mutta ei herranjestas alkupaloja, pääruokaa, viiniä ruuan kanssa. Pikkuhiljaa aloin harrastaa Stockan Herkussa käyskentelyä. Tutkin tuotteita ja tarkkailin ihmisiä, haaveilin ja paheksuin. Olin varma että alkupalat, niin kiehtovia kuin olivatkin, kertovat rappiosta ja pröystäilystä. Maku oli sivuosassa. Sittemmin käsitykseni ravintoloista ja syömisestä on muuttunut, ei tosin kokonaan. Ruuassa ja ruokailussa syöjän ja ruuan sosiaalinen asema merkitsee paljon.

Sosiologi Pierre Bourdieu on kirjoittanut hyvästä kulttuuritahdosta. Se tarkoittaa keskiluokan pyrkimystä jäljitellä yläluokan makua. Keskiluokka hännystelee yläluokkaa yrittäessään päästä samaan kuin se, mutta on tuomittu epäonnistumaan. Yläluokka on aina askeleen edellä, ja voi muuttaa pelin sääntöjä miten mielii. Tästä siis johtuisi että Chanel merkkinä tuntuu jotenkin oudon viehättävältä, ja että ajatuksessa lampaankareesta on enemmän taikaa kuin makaronilaatikosta.

Olin yhdeksännellä luokalla tet-harjoittelussa ekokauppa Ruohonjuuressa. Kauppa sijaitsi Helsingin makasiineilla. Muistan sieltä ihanan myyjäpojan, päälle kaatuvat hyllyt ja käteen jäävät ovenkahvat. Selkä kipeytyi kun töpsöteltiin lattialla kaverin kanssa vihreää väriä sabluunan läpi paperikasseihin. Silloin Ruohonjuuri ei ollut trendikäs, se oli vaihtoehtoinen ja haiskahti hipiltä.

Sittemmin Suomen ruoka- ja muu eliitti on löytänyt luomun, reilunkaupantuotteet ja lähiruuan. Aitoudesta ja jäljitettävyydestä on tullut luksusta, johon kaikilla ei ole varaa. Ei siihen kymmenen vuotta sittenkään kaikilla ollut varaa, mutta silloin varakkaat ihmiset eivät vielä ostaneet luomua. Se oli maailmanparantajille. Nykyään aito ruoka on jo niin hienostunutta että jopa minä vieroksun ruokakauppojen Anton&Anton ja Eat&Joy porvarillis-maailmanpelastuksellista ilmapiiriä. Stockan Herkussa olen enemmän kotonani. Epäilen että tällä on jotain tekemistä bourdieuläisen luokkamaun kanssa.

Entäs se suussa aistittava maku? Kesäkeitto todella maistuu minun suussani kesältä aivan kuten maksalaatikko maistuu iltapäiviltä ala-asteella. Näin ollen en kai voi väittää että Annatkaan ovat väärässä kesäkeiton iljettävyyden suhteen. Keiton arvonnousu ja lähiruokauskottavuuskaan eivät taida auttaa enää heitä. Tosin mielikuvaharjoittelu, ja utelias ja peloton asenne tietysti toimivat ruoka-asioissa kuin voi ja suola maitoliemessä. On toki mahdollista että jokin ruoka tai ruoka-aine vain maistuu jonkun mielestä pahalta. Ennen näin hirveää tuomiota kannattaa kuitenkin maistaa kesäkeittoa, joka on tehty tuoreista kasviksista, ja nauttia se puutarhassa. Ihan vain varmuuden vuoksi.