ENNEN KUIN MAASI KELPAA

Mä vierastan itsenäisyyspäiviä ja kansallisvaltioita ja poliisivoimia ja poliittista hömppää ja huonoja leivoksia ja sitä että hammastahnatuubia pitäis muka puristaa oikein. Olen viettänyt hauskoja itsenäisyyspäiviä: juossut poliisia pakoon ja huutanut kurkku suorana. Poliittinen toiminta on kuin uskonlahkot: siitä saa hienoja kiksejä ja luottamusta elämään. Valitettavasti en usko sen enempää vallankumoukseen kuin jumaliinkaan. Konditoriatuotteisiin mä sen sijaan uskon, ja tässä tuleekin Pariisin helmiä.



Macaron, macaron, macaron! Sen hienous piilee pienessä koossa. Se on pieni leivossnäksi, juuri sopivan kokoinen lapsille ja lihoistaan huolehtiville pariisittarille. Syököhän miehet macaroneja ollenkaan? Se on hyvin feminiininen herkku. Mä söin ihan yliannostuksen macaroneja Pariisissa. Oli niin helppo testailla kondiksien laatua ostamalla yksi pieni macaron. Kuvassa oleva Sadaharu Aoki -macaron oli ihana. Siinä oli ume -sisus eli japanilainen hapan luumu -massa. Kummallinen mutta mainio. Muita testattuja oli tietysti Pierre Hermé, jonka liikkeisiin ranskalaiset, tuo sivistyskansa, jonottivat ja Ladurée. Hermé ja Ladurée taistelevat Pariisin macaronherruudesta. Kysymys siis kuuluu: kumpi on parempi? Anni sanoo että Ladurée, ehkä. Kummankaan ei kannata hurrata siis. Se, mitä mä jäin kaipaamaan Pariisin macaroneilta, on sitkeys. Ne oli kaikki ehkä rapeita mutta muuten ihan pehmeitä, lähes sulia. Ei pahoja, mut mä haluan sitkeyttä!



Hugo&Victor, niin kuin kuvastakin näkyy, oli päräyttävä. Myymälä oli musta. Leivokset oli sijoitettu sekä pöydille lasin alle että seiniin joissa oli niille kolot. Olo oli siis kuin homomiehille suunnatussa parfyymikaupassa (No hei Hugo&Victor, mitä muuta tosta nimestä tulee mieleen? Leivokset? Suklaa?). Valitsin houkuttelevan kirkkaanvihreän tarteletin ja matkaseura valitsi jonkin varsin samantyyppisen ja sitten painuttiin puistoon syömään: vaniljakreemiä tai lemoncurdia tai vaniljakreemiä sitruunalla (en muista enää!), massa mantelimassasta, vihreäksi värjätty muropohja ja päällä valkosuklaata.



Jaaha, taas täällä, herra Aoki. Tässä siis Sadaharu Aokin Zen -leivos, jossa on seesaminsiemenmuropohja, konjakkia, jotain pähkinäjuttua, seesam- ja valkosuklaakreemit ja päällä matchamacaronin kuori. Tämä oli hyvin hyvin kummallinen leivos. Muistan siitä hämmentävän konjakin ja seesamin sekamaun. Leivoksessa oli alkoholinen maku, josta en ollut varma tuliko se alkoholista ja huh, joo. Nautinta-ajankohtakin oli tosin keskellä yötä, tosi väsyneenä ja ehkä alkoholia kuluttaneena, saattaa siis myös vaikuttaa asiaan. Mut Sadaharu hei, pidä kii sun unelmistas, sä oot silti ihana!



Viimeisenä vuorossa on hieman proletaarimpi leivos. Oltiin viinikävelyllä (=kävelyä ja viiniä) kun törmättiin kiinnostavaan leipomo-konditoriaan joten pakkohan se oli käydä kurkkaamassa. Paikan nimestä ei ole tietoa, mutta arrondissement oli luultavammin yhdeksän. Leivos esitti kirsikkaa. Pallon toinen puoli oli täytetty vaniljakreemillä ja toinen suklaamoussella ja sitten ne oli yhdistetty. Vaniljakreemiosassa oli myös ainakin yksi säilykekirsikka tekemässä tästä kirsikkaleivoksen. Pallo, joka oli suklaata, oli dipattu punaiseen tahmeaan asiaan ja päälle tökätty suklainen pieni keppi, ja näin syntynyt kirsikka oli asetettu vielä kakkupohjan päälle, että se pysyisi pystyssä ja muutenkin täyttäisi leivoksen kriteerit. Leivoksen kuljettamista helpottava laatikko oli ihana. Leivos oli myös ihana, ja oli kivaa kun ei tarvinnut koko ajan tiedostaa syövänsä jotain maailman konditoriatuotteiden helmeä.

Moikka!